Sisu-Seikkailu 2018

Eihän tämä syksy nyt vielä niin pitkällä ole, etteikö voisi pikkasen vielä kulunutta kesää fiilistellä, vai mitä? Kesän kohokohta ja the Seikkailu oli ehdottomasti Kontiolahden maisemissa 4.8.2018 käyty Sisu-Seikkailu, josta kerron nyt tarkemmin.

Ilma oli täynnä jännitystä ja jalkapumppujen vinkunaa, kun saavuimme kisakeskukseen Jakokosken museokanavalle, missä virkeimmät joukkueet jo pumppasivat uimapatjoja valmiiksi. Ja kun saimme kartan ja reittikirjan käteemme, vahvistui se tunne, että tästä voi kehkeytyä aivan ennennäkemätön seikkailu! Purkasimme pyörät autosta ja sen jälkeen kävimme ohjeiden kimppuun. Huolellisen tavaamisen jälkeen aloimme saada reittikirjan juonesta kiinni, ja kuten aina, lähtöpuhutteluun mentäessä pieni kiire hiipi yhdessä hyväntahtoisen paniikin kanssa selkäpiitä pitkin ylöspäin. Jännitys muuttui tekemisen meiningiksi, kun kelluimme pian uimapatjoilla yhdessä lähes parin sadan kanssakilpailijan kanssa kanavassa, lähtömerkkiä odottaen.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Prologi alkoi siis uimapatjailulla kanavassa. Leimasimme kanavan päässä laiturilla olleen rastin, ja taiteilimme pienoisessa tungoksessa tiemme laiturilta pois ja juoksimme uimapatjat kainalossa takaisin lähtöpaikalle. Sieltä molskautimme takaisin kanavaan, sillä prologin seuraavat rastit piti piirtää mallikartasta omalle kartalle, ja mallikartta sijaitsi -yllätys yllätys- kanavan toisella puolella. Olisi siellä ollut siltakin, mutta kilpailun säännöt kielsivät sen käytön. Piirsimme rastit kartallemme ja lähdimme hakemaan ensiksi saarella olevat rastit. Jokaisella prologin rastilla oli jälleen uusi karttapiirustus, mistä kopioimme itsellemme aina vain uusia rastien sijainteja myöhempää suunnistusosuutta varten. Todellinen haaste oli se, että suunnistusosuuden kartta oli tavallista paperia, ja kanavassa uinnin jälkeen sen kuivana pitäminen rastien sijainteja piirtäessä oli hivenen haasteellista, kun itse valui vettä.

Tungosta karttapiirroksen äärellä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Tulimme uimapatjoilla jälleen kanavan toiselle puolelle ja haimme loput prologin rastit. Sen jälkeen pääsimme prologin tehtäväkattauksen kimppuun. Aloitimme maastopyöräilyquestista, missä ajettiin parin sadan metrin pätkä lainapyörillä. Sen jälkeen siirryimme vesipelastustehtävään, missä hinattiin toisiamme kanavassa uiden. Kaverin hinaaminen uimalla on muuten yllättävän raskasta puuhaa! Seuraavaksi kipaisimme crossfit-tehtävälle, missä piti pyörittää traktorinrengasta, kantaa paria reppuselässä ja tehdä joukkueena 50 burbeen setti. Voin kertoa, että yhdessä jos toisessakin lihaksessa hapotti jo tässä vaiheessa :D

Prologin viimeisenä tehtävänä suoritimme suppailun, missä minä suppailin kanavasaaren ympäri ja Essin tehtäväksi jäi uida jälleen kanavan yli, kiertää saari jalkaisin päästä päähän ja uida taas kanavan toiselle puolelle. Sen jälkeen kipitimme melontaosuuden lähtöpaikalle. Melontaa oli tällä kertaa nelisen kilometriä ja ensimmäistää kertaa ikinä pääsimme melomaan tyynellä kelillä. Ehkä siitä johtuen melonta olikin oikein mukavaa tällä kertaa, vaikka yhtä rastia vähän jouduttiin etsiskelemään. Melonnasta vaihtoon tultaessa oli seikkailua käyty jo kolmisen tuntia, ja tuntui että tässähän on vasta päästy alkuun. Alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, ettei tämä nyt ihan kuudessa tunnissa taida mennä :)

Seuraavaksi lähdettiin matkaan pyörillä. Ekat rastit löytyivät helposti, mutta kolmas olikin jo keskellä suota olevalla saarekkeella. Pieni pulahdus raikkaaseen suomutaan, ja sen jälkeen matka jatkui hetken pyöriä metsässä työntäen. Pian kuitenkin ajeltiin taas jo mukavaa, harjun päällä kulkevaa polkua pitkin, kunnes taas pysähdyttiin hakemaan rasti, tällä kertaa järvestä uiden.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Lyhyen uintireissun jälkeen tulikin taas pidempi pyöräilyosuus. Seuraava mainittava rasti löytyi infotaulusta jonkinmoisen rotkon vierestä, mutta siinäpä ei ollutkaan leimausta, vaan varsinainen rasti sijaitsikin rotkon pohjalla keskellä pientä jokea. Ei muuta kuin könyämään muiden perässä sammalet pyörähdellen alamäkeen. Joessa oleva vesi oli mukavan viileää, ja niin sitä jaksoikin taas kivuta rotkon toiselle puolelle, minkä huipulla olevalla kukkulalla oli seuraava rasti. Ja pyöräthän oli tietysti jätetty odottamaan tien varteen ennen sitä infotaulua, joten tämän jälkeen ei muuta kuin takaisin rotkon pohjalle, joen yli ja sieltä jälleen nelivedolla mäkeä ylös ja takaisin pyörille.

Rotko-rasteille tulossa. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Rotkojen jälkeen lähdettiin ajelemaan seuraavia haasteita kohti, samalla kuumeisesti taktiikkaa pohtien. Kartta kertoi tarinaa tulevasta vesistönylityksestä, mutta kysymys kuului, otammeko pyörät mukaan, jolloin paluumatka hieman lyhenee, vai käymmekö leimaamassa rastit ilman pyöriä ja palaamme hieman pidempää, mutta jo tutuksi tullutta hiekkatiereittiä pitkin. Ajoimme pyörillä niin pitkälle kuin niillä pääsi, ja päätimme jättää pyörät siihen. Edessä oleva taimikko näytti sen verran tiheältä, emmekä olleet varmoja olisiko kiertoreitti sen parempi, joten emme rohjenneet ottaa riskiä. Päätös kyllä hieman kadutti myöhemmin, ja oli kuulemma aiheuttanut ihmetystä myös kotona gps-palluraamme seuraaville kannustusjoukoille. Me kuitenkin suunnistimme ilman pyöriä taimikon ja suon poikki, ja uimme pienen joen toiselle puolen leimaamaan rastin. Siitä jatkoimme jalkaisin hakemaan vielä toisen rastin, joka sijaitsi saaressa hieman pidemmän uintimatkan päässä. Pyörille palatessamme vinkkasimme toiselle joukkueelle ottamaan pyörät mukaan, ja niin he tekivätkin. Me sen sijaan polkaisimme pyörät vauhtiin ja lähdimme pyörittämään kiertoreittiä juomarastille, missä olimme jo kerran käyneet.

Uintiretki saarirastille. Tämän jälkeen sai repusta kaataa vettä pois =) Kuva: Sisu-Seikkailu

Juomarastilta alkoi suunnistusosuus, joten pääsimme pyörien selästä jaloittelemaan. Nyt oli käytössä itse karttaan piirretyt rastipisteet, ja hieman jännitti olimmeko saaneet rastit piirrettyä oikeisiin paikkoihin. Kaikki kuitenkin löytyi ilman harhailuja, joten hyvin oltiin rastien paikat keksitty. Maalissa kuultiin tarinoita mm. joukkueesta, jotka olivat piirtäneet vahingossa itselleen yhden ylimääräisen rastin, ja hakeneet sitä sitten pitkään ja hartaasti. Kaikilla suunnistusrasteilla oli päässälaskutehtäviä, joiden perusteella pitäisi myöhemmin valita kolmesta hajontarastista se oikea. Päässälaskuja ei ole tullutkaan vuosiin harrastettua, mutta ratkaisut keksittiin tarvittavalla tarkkuudella kuitenkin aika nopeasti. Kallion päällä olevalla rastilla oli köysilaskeutumistehtävä, joka saatiin suoritettua aika nopeasti, vaikka ensin näytti siltä että joudutaan jonottamaan.

Köysihässäkkä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Köysittelyn jälkeen haettiin loput suunnistusrastit ja pyörille palatessamme oli todettava, että aika ei riitä enää kaikkien loppujen rastien hakemiseen. Hetken pohdittuamme totesimme, ettei aika oikeastaan riitä enää yhdenkään rastin hakemiseen, ja oikea sana kuvailemaan tilannetta voisi ehkä olla kiire! Siitä hyppäsimmekin melko rivakasti pyörille ja suoritimme vielä reippaan pyörälenkin kohti maalia. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, ja aikaa puolisen tuntia. Poljimme koko matkan aikalailla sen mitä jaloista vielä lähti. Lopulta tulimme maalialueelle, ja silloin aikaa oli jäljellä ehkä vajaa kymmenen minuuttia, mutta maaliin piti saapua uimapatjaillen. Juoksimme siis vielä vaihtolaatikollemme hakemaan uimapatjat ja kauhoimme vielä kanavaa pitkin maaliin. Maalileimaus tuli aikaan 8:56:14. Ehdittiin, JES! Ja väliin jääneistä rasteista huolimatta sijalle 28/43.

Tämä oli aika kirkkaasti haastavin ja fyysisin, mutta ehdottomasti myös siistein ja elämyksellisin seikkailu mihin ollaan Essin kanssa osallistuttu. Tämän kesän päätös lähteä kokeilemaan pidempiä sarjoja oli parasta mitä voitiin itsellemme tehdä. Kummassakaan kisassa ei ehditty suorittamaan koko rataa, mutta mitäs siitä, uskallettiin kuitenkin ottaa haaste vastaan ja tehtiin sellaisia asioita, mitkä vielä jokunen vuosi sitten olivat vain kaukaisia haaveita. Kyllä tämä laji on vaan niin puhdasta kultaa!

P.S. Tässä fiilistelyyn ja seikkailuinnostuksen jakamiseen Sisu-Seikkailun virallinen aftermovie 2018!

Rymyämässä

Kävin ajelemassa maastopyörällä minulle melko tuntemattomia polkuja Padasjoen suunnalla Taruksella. Oli mahtavaa päästä vihdoin ajamaan uuteen paikkaan, missä oletettavasti pääsee etenemään reittejä pitkin jonkun järjellisen lenkin eikä vain pyörimään ympäriinsä niin kuin kotipoluilla tuppaa tapahtumaan. Pysäköin auton lähelle Kelkutteen kämppää ja lähdin liikkeelle Karhulenkkiä pitkin, toivoen ettei nimi lupaa kuitenkaan liikaa nähtävyyksiä reitin varrelle.



Lähdin kiertämään lenkkiä pohjoisen suuntaan ja alkumatka sujui hyvin. Muutaman kaatuneen puunrungon yli hivuttauduttani pääsin vihdoin vauhtiin ja polku oli juuri sopivan haastavaa minulle. Ai että! Tästä olen haaveillut, että pääsen kiertämään pyörällä retkeilyreittejä, sillä siinä on mukava seikkailun tuntu!



Lähempänä Tarusjärveä olevalle kiemuralle en kyllä suosittele poikkeamista pyörän kanssa. Siellä käyttämäni sanat ajaminen ja eteneminen eivät kyllä olleet laisinkaan sitä toimintaani kuvaavia. Välillä tuntui, että olen retuuttanut pyörää pusikossa huomattavasti pidemmät matkat, mitä itse asiassa pääsin sillä ajamaan. Nyt ymmärrän, miksi maastopyörän pitää olla kevyt. Kun polku välillä poikkesi tielle, mietin aina hetken josko ajaisin vain tietä pitkin takaisin autolle. Mutta eihän tänne sitä varten tultu! Eteenpäin siis, sanoi mummo pusikossa.

Kuuma on ku saunassa!

Hiljalleen polku muuttui taas vähän enemmän ajettavaksi, vaikka monta kertaa kävi vielä niin, että pääsin satulaan ja etenin muutaman kymmenen metriä kunnes olin taas jumissa jossakin montussa tai kivenkolossa. Hmm...välillä jo mietin että onkohan tässä sittenkään mitään järkeä, mutta eipä siinä auttanut kuin sitkeästi kavuta aina takaisin satulaan. Juuri tämän järjettömyyden vuoksi tästä varmaan on tullutkin minun harrastus. Monta kertaa pyytelin pyörältäni anteeksi kovaa kohtelua, kun täräytin polkimen kiveen tai tasapainohäiriössä ohjasin itseni varvikkoon :D mutta kaipa nämä on tehty kestämään?

Jokohan tästä taas pääsis?

Olin tähän mennessä pitänyt pitkospuita hankalina ja lähinnä talutettavina pätkinä, mutta yhtäkkiä ne olivatkin niitä helpoimpia osuuksia ajaa! Ja ihan kuin tasapainokin olisi pyörän päällä kehittynyt, tai sitten pitkokset vain olivat leveämpiä :)

Hylkäsin jossain vaiheessa Karhulenkin ja jatkoin polkureittiä pitkin Kymppilaavulle, mikä on hauska parilaavu missä laavut ovat vastakkain ja tulipaikka on keskellä. Levähdin laavulla energiapatukan verran ja päätin lopetella lenkkiä pikkuhiljaa, sillä kotiintuloaika lähestyi.



Selvitin vielä muutaman sata metriä tielle ja rullailin sitä pitkin takaisin autolle. Loppumatka näytti kartassa pitkältä mutta meni tietä pitkin aivan hetkessä :) Vaikka olin ymmärtänyt kuorruttaa itseni sääskimyrkyllä ennen lähtöä, oli silti ihanaa saada vihdoin pyörään kunnolla vauhtia ja karistaa itikat kannoilta. Päivä oli melko helteinen ja hikinen iho oli tietysti kovasti itikoiden mieleen.

Parin tunnin hikoilun ja heinikoissa ryömimisen jälkeen olo oli sellainen, että retki oli aivan pakko päättää hyppäämällä järveen. Erityisesti pohkeet olivat aivan lopussa ja sääret täynnä punaisia laikkuja, jotka arvatenkin tulivat heinien, risujen ja varpujen pistellessä niitä jatkuvasti. Näiden lisäksi saldona oli vain muutama komea mustelma jaloissa ja ehjä pyörä, joten voin kai olla tyytyväinen tähän retkeen? Mutta se uintiosuus, en voi sanoin kuvailla kuinka mukavaa oli päästä viileään veteen! Vähän kyllä jännittikin, sillä yksin tuollaiseen tummaan veteen meneminen, missä ei näe pohjaa, on jotenkin kuumottavaa. Mutta menin silti, ja tästä tuli kesäuintihaasteeni yhdeksäs vesistö. Kotimatkalla kruunasin seikkailun vielä pysähtymällä jäätelölle. Voila! Maastopyöräily on edelleen kivaa :)