Sisu-Seikkailu 2018

Eihän tämä syksy nyt vielä niin pitkällä ole, etteikö voisi pikkasen vielä kulunutta kesää fiilistellä, vai mitä? Kesän kohokohta ja the Seikkailu oli ehdottomasti Kontiolahden maisemissa 4.8.2018 käyty Sisu-Seikkailu, josta kerron nyt tarkemmin.

Ilma oli täynnä jännitystä ja jalkapumppujen vinkunaa, kun saavuimme kisakeskukseen Jakokosken museokanavalle, missä virkeimmät joukkueet jo pumppasivat uimapatjoja valmiiksi. Ja kun saimme kartan ja reittikirjan käteemme, vahvistui se tunne, että tästä voi kehkeytyä aivan ennennäkemätön seikkailu! Purkasimme pyörät autosta ja sen jälkeen kävimme ohjeiden kimppuun. Huolellisen tavaamisen jälkeen aloimme saada reittikirjan juonesta kiinni, ja kuten aina, lähtöpuhutteluun mentäessä pieni kiire hiipi yhdessä hyväntahtoisen paniikin kanssa selkäpiitä pitkin ylöspäin. Jännitys muuttui tekemisen meiningiksi, kun kelluimme pian uimapatjoilla yhdessä lähes parin sadan kanssakilpailijan kanssa kanavassa, lähtömerkkiä odottaen.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Prologi alkoi siis uimapatjailulla kanavassa. Leimasimme kanavan päässä laiturilla olleen rastin, ja taiteilimme pienoisessa tungoksessa tiemme laiturilta pois ja juoksimme uimapatjat kainalossa takaisin lähtöpaikalle. Sieltä molskautimme takaisin kanavaan, sillä prologin seuraavat rastit piti piirtää mallikartasta omalle kartalle, ja mallikartta sijaitsi -yllätys yllätys- kanavan toisella puolella. Olisi siellä ollut siltakin, mutta kilpailun säännöt kielsivät sen käytön. Piirsimme rastit kartallemme ja lähdimme hakemaan ensiksi saarella olevat rastit. Jokaisella prologin rastilla oli jälleen uusi karttapiirustus, mistä kopioimme itsellemme aina vain uusia rastien sijainteja myöhempää suunnistusosuutta varten. Todellinen haaste oli se, että suunnistusosuuden kartta oli tavallista paperia, ja kanavassa uinnin jälkeen sen kuivana pitäminen rastien sijainteja piirtäessä oli hivenen haasteellista, kun itse valui vettä.

Tungosta karttapiirroksen äärellä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Tulimme uimapatjoilla jälleen kanavan toiselle puolelle ja haimme loput prologin rastit. Sen jälkeen pääsimme prologin tehtäväkattauksen kimppuun. Aloitimme maastopyöräilyquestista, missä ajettiin parin sadan metrin pätkä lainapyörillä. Sen jälkeen siirryimme vesipelastustehtävään, missä hinattiin toisiamme kanavassa uiden. Kaverin hinaaminen uimalla on muuten yllättävän raskasta puuhaa! Seuraavaksi kipaisimme crossfit-tehtävälle, missä piti pyörittää traktorinrengasta, kantaa paria reppuselässä ja tehdä joukkueena 50 burbeen setti. Voin kertoa, että yhdessä jos toisessakin lihaksessa hapotti jo tässä vaiheessa :D

Prologin viimeisenä tehtävänä suoritimme suppailun, missä minä suppailin kanavasaaren ympäri ja Essin tehtäväksi jäi uida jälleen kanavan yli, kiertää saari jalkaisin päästä päähän ja uida taas kanavan toiselle puolelle. Sen jälkeen kipitimme melontaosuuden lähtöpaikalle. Melontaa oli tällä kertaa nelisen kilometriä ja ensimmäistää kertaa ikinä pääsimme melomaan tyynellä kelillä. Ehkä siitä johtuen melonta olikin oikein mukavaa tällä kertaa, vaikka yhtä rastia vähän jouduttiin etsiskelemään. Melonnasta vaihtoon tultaessa oli seikkailua käyty jo kolmisen tuntia, ja tuntui että tässähän on vasta päästy alkuun. Alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, ettei tämä nyt ihan kuudessa tunnissa taida mennä :)

Seuraavaksi lähdettiin matkaan pyörillä. Ekat rastit löytyivät helposti, mutta kolmas olikin jo keskellä suota olevalla saarekkeella. Pieni pulahdus raikkaaseen suomutaan, ja sen jälkeen matka jatkui hetken pyöriä metsässä työntäen. Pian kuitenkin ajeltiin taas jo mukavaa, harjun päällä kulkevaa polkua pitkin, kunnes taas pysähdyttiin hakemaan rasti, tällä kertaa järvestä uiden.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Lyhyen uintireissun jälkeen tulikin taas pidempi pyöräilyosuus. Seuraava mainittava rasti löytyi infotaulusta jonkinmoisen rotkon vierestä, mutta siinäpä ei ollutkaan leimausta, vaan varsinainen rasti sijaitsikin rotkon pohjalla keskellä pientä jokea. Ei muuta kuin könyämään muiden perässä sammalet pyörähdellen alamäkeen. Joessa oleva vesi oli mukavan viileää, ja niin sitä jaksoikin taas kivuta rotkon toiselle puolelle, minkä huipulla olevalla kukkulalla oli seuraava rasti. Ja pyöräthän oli tietysti jätetty odottamaan tien varteen ennen sitä infotaulua, joten tämän jälkeen ei muuta kuin takaisin rotkon pohjalle, joen yli ja sieltä jälleen nelivedolla mäkeä ylös ja takaisin pyörille.

Rotko-rasteille tulossa. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Rotkojen jälkeen lähdettiin ajelemaan seuraavia haasteita kohti, samalla kuumeisesti taktiikkaa pohtien. Kartta kertoi tarinaa tulevasta vesistönylityksestä, mutta kysymys kuului, otammeko pyörät mukaan, jolloin paluumatka hieman lyhenee, vai käymmekö leimaamassa rastit ilman pyöriä ja palaamme hieman pidempää, mutta jo tutuksi tullutta hiekkatiereittiä pitkin. Ajoimme pyörillä niin pitkälle kuin niillä pääsi, ja päätimme jättää pyörät siihen. Edessä oleva taimikko näytti sen verran tiheältä, emmekä olleet varmoja olisiko kiertoreitti sen parempi, joten emme rohjenneet ottaa riskiä. Päätös kyllä hieman kadutti myöhemmin, ja oli kuulemma aiheuttanut ihmetystä myös kotona gps-palluraamme seuraaville kannustusjoukoille. Me kuitenkin suunnistimme ilman pyöriä taimikon ja suon poikki, ja uimme pienen joen toiselle puolen leimaamaan rastin. Siitä jatkoimme jalkaisin hakemaan vielä toisen rastin, joka sijaitsi saaressa hieman pidemmän uintimatkan päässä. Pyörille palatessamme vinkkasimme toiselle joukkueelle ottamaan pyörät mukaan, ja niin he tekivätkin. Me sen sijaan polkaisimme pyörät vauhtiin ja lähdimme pyörittämään kiertoreittiä juomarastille, missä olimme jo kerran käyneet.

Uintiretki saarirastille. Tämän jälkeen sai repusta kaataa vettä pois =) Kuva: Sisu-Seikkailu

Juomarastilta alkoi suunnistusosuus, joten pääsimme pyörien selästä jaloittelemaan. Nyt oli käytössä itse karttaan piirretyt rastipisteet, ja hieman jännitti olimmeko saaneet rastit piirrettyä oikeisiin paikkoihin. Kaikki kuitenkin löytyi ilman harhailuja, joten hyvin oltiin rastien paikat keksitty. Maalissa kuultiin tarinoita mm. joukkueesta, jotka olivat piirtäneet vahingossa itselleen yhden ylimääräisen rastin, ja hakeneet sitä sitten pitkään ja hartaasti. Kaikilla suunnistusrasteilla oli päässälaskutehtäviä, joiden perusteella pitäisi myöhemmin valita kolmesta hajontarastista se oikea. Päässälaskuja ei ole tullutkaan vuosiin harrastettua, mutta ratkaisut keksittiin tarvittavalla tarkkuudella kuitenkin aika nopeasti. Kallion päällä olevalla rastilla oli köysilaskeutumistehtävä, joka saatiin suoritettua aika nopeasti, vaikka ensin näytti siltä että joudutaan jonottamaan.

Köysihässäkkä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Köysittelyn jälkeen haettiin loput suunnistusrastit ja pyörille palatessamme oli todettava, että aika ei riitä enää kaikkien loppujen rastien hakemiseen. Hetken pohdittuamme totesimme, ettei aika oikeastaan riitä enää yhdenkään rastin hakemiseen, ja oikea sana kuvailemaan tilannetta voisi ehkä olla kiire! Siitä hyppäsimmekin melko rivakasti pyörille ja suoritimme vielä reippaan pyörälenkin kohti maalia. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, ja aikaa puolisen tuntia. Poljimme koko matkan aikalailla sen mitä jaloista vielä lähti. Lopulta tulimme maalialueelle, ja silloin aikaa oli jäljellä ehkä vajaa kymmenen minuuttia, mutta maaliin piti saapua uimapatjaillen. Juoksimme siis vielä vaihtolaatikollemme hakemaan uimapatjat ja kauhoimme vielä kanavaa pitkin maaliin. Maalileimaus tuli aikaan 8:56:14. Ehdittiin, JES! Ja väliin jääneistä rasteista huolimatta sijalle 28/43.

Tämä oli aika kirkkaasti haastavin ja fyysisin, mutta ehdottomasti myös siistein ja elämyksellisin seikkailu mihin ollaan Essin kanssa osallistuttu. Tämän kesän päätös lähteä kokeilemaan pidempiä sarjoja oli parasta mitä voitiin itsellemme tehdä. Kummassakaan kisassa ei ehditty suorittamaan koko rataa, mutta mitäs siitä, uskallettiin kuitenkin ottaa haaste vastaan ja tehtiin sellaisia asioita, mitkä vielä jokunen vuosi sitten olivat vain kaukaisia haaveita. Kyllä tämä laji on vaan niin puhdasta kultaa!

P.S. Tässä fiilistelyyn ja seikkailuinnostuksen jakamiseen Sisu-Seikkailun virallinen aftermovie 2018!

Alkukesän reppujuttuja

Hops vaan, kesä on hurahtanut ohitse ja töissä tapahtuvan ruudun tuijottelun lisäksi en ole löytänyt inspiraatiota istuskella kotona läppärin ääressä. Tehdäänpäs siis pieni yhteenveto siitä, mitä alkukesän aikana on puuhattu reppu selässä. Vaeltamassa ei olla käyty, ja rinkka on korvattu melko paljon kevyemmällä repulla. Ulkoilmassa ollaan kuitenkin viihdytty, eväitä on syöty ja kartanlukutaitojakin on harjoitettu :)


Toukokuu: rogaa ja pimeäsuunnistusta

Vappua edeltävänä lauantaina avattiin kesän seikkailu- ja metsässärymyämiskausi Salpaus-Rogainingissa, joka käytiin tänä vuonna Pyhäntaan ja Lahden välisissä metsissä. Kyhättiin kuudelle tunnille hyvä suunnitelma, mikä myös pystyttiin toteuttamaan. Rastit löytyi aika hyvällä tatsilla, ja pieni harhailuhan nyt kuuluu vähän lajin luonteeseen. Ainakin tässä joukkueessa ;) Maaliin tultiin tällä kertaa aika rauhassa, ei ollut ihan minuuteista kiinni sinne ehtiminen, ja sijoitukseksi saatiin 720 pisteellä 14/23.

Iloiset Sorsat rogaamassa

Salpauksesta meni muutama viikko, kun päräytettiin Essin kanssa jo seuraavaan pusikkoon, tällä kertaa pyörillä Fillarirogainingin merkeissä Laukaan suunnalla. Tämä oli eka kerta rogainingia pyörillä, eikä meillä ollut oikein käsitystä siitä, miten sitä kannattaisi pyörälle suunnitella. Tehtiinkin aika ylimalkainen suunnitelma neljälle tunnille, ja loppupuolelta päädyttiin jättämään aika monta tarjolla ollutta rastia välistä. Maaliin kuitenkin ehdittiin noin 5 minuutin marginaalilla ja sijalle 8/10. Pääasia kuitenkin oli, että vietettiin mukava ja aurinkoinen päivä pyöräillen ja saatiin vähän lisää kokemusta maastoajosta :)

Fillarirogan ennen-jälkeen kuvat. Maalikuva järjestäjältä.

Toukokuussa käynnistyi kunnolla myös iltarastikausi, ja kesäkuussa kolkutteleva Jukola motivoi pimeään metsään jopa muutamana arki-iltanakin. Ensimmäiset pimeäsuunnistukset oli juuri niin epäselvää, kuin tämä Yökupin lähdöstä otettu kuvakin.

"Mikä rasti teillä on hei?!"

Kesäkuu: Lahti-Hollola Jukola ja Aulanko Tower Trail

Yksi kesän ehdoton kohokohta oli Jukola. Tänä vuonna se järjestettiin vielä melkein kotimaastoissa, sillä kisakeskus sijaitsi viiden kilometrin päässä meiltä. Suunnistusmaastot oli silti aivan uusia, osittain Puolustusvoimien alueella ja siksipä en ollut siellä aikaisemmin liikkunut. Olin lupautunut kaveripiiristä kasatun joukkueemme aloittajaksi, ja lähtö sekä pimeäsuunnistus jännitti aivan tolkuttomasti.

Aurinko laskee, tomu nousee, Jukolan lähtö lähestyy!

Lähdön tunnelma oli aivan huikea ja jännitystä oli kovasti ilmassa siellä takarivissäkin. Eniten jännitti etukäteen se, ehdinkö taitella kartan auki ja saada itseni paikannettua lähtösuoran aikana, vai jäänkö viitoituksen päähän harhailemaan. Viime minuutilla jännitin lähinnä sitä, kuinka sankan pölypilven läpi saa takarivien suunnistajat juosta. Lopulta lähtö meni ihan hyvin, selvisin pölypilvestä ja viitoituksen lopulla tiesin jo ainakin suunnilleen mihin jatkan.

Hitaammilla spurttaajilla oli jo ihan mukavasti tilaa juosta. Kuvittelen olevani tämän kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Harri Hytönen

Pelkäsin niin paljon tippuvani kartalta, että en ruvennut peesaamaan ketään tai lähtenyt yhdessä suunnistavien ryhmien mukaan. Olin niin keskittynyt, että minulta taisi hädin tuskin saada vastausta ne muutamat rastikoodien tai "näytä missä ollaan"-kyselijät. Yhden isomman pummin tekaisin, mutta keksin onneksi aika nopeasti sijaintini ihan itse ja lähdin jatkamaan matkaa kohti rastia. Suunnistin välillä pitkältäkin tuntuvia aikoja yksin pimeydessä, näkemättä yhtään ketään, välillä taas osuin seuraavien osuuksien kärkisuunnistajien reitille ja välillä näin jossain kauempana pitkiä kiiltomatoletkoja. Huiput painelivat ohi vasemmalta ja oikealta niin että sammalet vain sinkoilivat ja voi sitä ilmassa leijuvan pölyn määrää! Maasto oli tuolloin tosi kuivaa ja pimeässä otsalampun valokeila täyttyi toisinaan juoksijoiden nostattamasta pölystä niin, että näkyvyys oli aivan olematon.

Pölyistä pimeyttä. Kuva: Kimmo Hirvonen

Rymysin vaihtoon ja lähettämään Jarkon metsään lopulta ajassa 2:46 lopen uupuneena ja ääni pölystä käheänä, mutta äärettömän tyytyväisenä! Minä teeeeein sen!! Pääsin alle tavoitteenani olleen kolmen tunnin! Koko meidän joukkue veti omat osuutensa hienosti, ja kaikki taisivat olla aika fiiliksissä kokemuksesta. Suunnistajan joulu, todellakin!

Joukkue 1663, Kaukametsän kuukkelikokoelma

Jukolan lisäksi kävin hölkkäilemässä kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Aulanko Tower Traililla. Tänne ei ollut mitään sen suurempia tavoitteita, muuta kuin nauttia polkuhölkästä ja pitää vauhti maltillisena seuraavan viikonlopun Marski Challengea ajatellen. Menin lyhyemmän noin 13 km reitin ja kaiken alkukesän suunnistuksen jälkeen nautiskelin siitä, kun voi vain mennä ilman suurempaa aivotyöskentelyä. Polkukin tuntui tasaiselta :) Ajaksi sain 1:37 ja se riitti sijalle 17/54, aivan mainiota.

Maalituuletukset ja karvainen kannustaja

Loppukesä on mennytkin vähän seikkailullisemmissa merkeissä, mutta kirjoitan näistä varsinaisista kesäseikkailuista lisää seuraavalla kerralla.

Ja loppuun vielä retkiyöhaasteen saldo tällä hetkellä: 17
Kaksi yötä lisää tuli Jukolasta, missä nukuttiin yksi yö teltassa, tai kuka nukkui, kuka ei, teltta oli kuitenkin pystytettynä ja yö vietettiin ulkoilmassa :D

Rymyämässä

Kävin ajelemassa maastopyörällä minulle melko tuntemattomia polkuja Padasjoen suunnalla Taruksella. Oli mahtavaa päästä vihdoin ajamaan uuteen paikkaan, missä oletettavasti pääsee etenemään reittejä pitkin jonkun järjellisen lenkin eikä vain pyörimään ympäriinsä niin kuin kotipoluilla tuppaa tapahtumaan. Pysäköin auton lähelle Kelkutteen kämppää ja lähdin liikkeelle Karhulenkkiä pitkin, toivoen ettei nimi lupaa kuitenkaan liikaa nähtävyyksiä reitin varrelle.



Lähdin kiertämään lenkkiä pohjoisen suuntaan ja alkumatka sujui hyvin. Muutaman kaatuneen puunrungon yli hivuttauduttani pääsin vihdoin vauhtiin ja polku oli juuri sopivan haastavaa minulle. Ai että! Tästä olen haaveillut, että pääsen kiertämään pyörällä retkeilyreittejä, sillä siinä on mukava seikkailun tuntu!



Lähempänä Tarusjärveä olevalle kiemuralle en kyllä suosittele poikkeamista pyörän kanssa. Siellä käyttämäni sanat ajaminen ja eteneminen eivät kyllä olleet laisinkaan sitä toimintaani kuvaavia. Välillä tuntui, että olen retuuttanut pyörää pusikossa huomattavasti pidemmät matkat, mitä itse asiassa pääsin sillä ajamaan. Nyt ymmärrän, miksi maastopyörän pitää olla kevyt. Kun polku välillä poikkesi tielle, mietin aina hetken josko ajaisin vain tietä pitkin takaisin autolle. Mutta eihän tänne sitä varten tultu! Eteenpäin siis, sanoi mummo pusikossa.

Kuuma on ku saunassa!

Hiljalleen polku muuttui taas vähän enemmän ajettavaksi, vaikka monta kertaa kävi vielä niin, että pääsin satulaan ja etenin muutaman kymmenen metriä kunnes olin taas jumissa jossakin montussa tai kivenkolossa. Hmm...välillä jo mietin että onkohan tässä sittenkään mitään järkeä, mutta eipä siinä auttanut kuin sitkeästi kavuta aina takaisin satulaan. Juuri tämän järjettömyyden vuoksi tästä varmaan on tullutkin minun harrastus. Monta kertaa pyytelin pyörältäni anteeksi kovaa kohtelua, kun täräytin polkimen kiveen tai tasapainohäiriössä ohjasin itseni varvikkoon :D mutta kaipa nämä on tehty kestämään?

Jokohan tästä taas pääsis?

Olin tähän mennessä pitänyt pitkospuita hankalina ja lähinnä talutettavina pätkinä, mutta yhtäkkiä ne olivatkin niitä helpoimpia osuuksia ajaa! Ja ihan kuin tasapainokin olisi pyörän päällä kehittynyt, tai sitten pitkokset vain olivat leveämpiä :)

Hylkäsin jossain vaiheessa Karhulenkin ja jatkoin polkureittiä pitkin Kymppilaavulle, mikä on hauska parilaavu missä laavut ovat vastakkain ja tulipaikka on keskellä. Levähdin laavulla energiapatukan verran ja päätin lopetella lenkkiä pikkuhiljaa, sillä kotiintuloaika lähestyi.



Selvitin vielä muutaman sata metriä tielle ja rullailin sitä pitkin takaisin autolle. Loppumatka näytti kartassa pitkältä mutta meni tietä pitkin aivan hetkessä :) Vaikka olin ymmärtänyt kuorruttaa itseni sääskimyrkyllä ennen lähtöä, oli silti ihanaa saada vihdoin pyörään kunnolla vauhtia ja karistaa itikat kannoilta. Päivä oli melko helteinen ja hikinen iho oli tietysti kovasti itikoiden mieleen.

Parin tunnin hikoilun ja heinikoissa ryömimisen jälkeen olo oli sellainen, että retki oli aivan pakko päättää hyppäämällä järveen. Erityisesti pohkeet olivat aivan lopussa ja sääret täynnä punaisia laikkuja, jotka arvatenkin tulivat heinien, risujen ja varpujen pistellessä niitä jatkuvasti. Näiden lisäksi saldona oli vain muutama komea mustelma jaloissa ja ehjä pyörä, joten voin kai olla tyytyväinen tähän retkeen? Mutta se uintiosuus, en voi sanoin kuvailla kuinka mukavaa oli päästä viileään veteen! Vähän kyllä jännittikin, sillä yksin tuollaiseen tummaan veteen meneminen, missä ei näe pohjaa, on jotenkin kuumottavaa. Mutta menin silti, ja tästä tuli kesäuintihaasteeni yhdeksäs vesistö. Kotimatkalla kruunasin seikkailun vielä pysähtymällä jäätelölle. Voila! Maastopyöräily on edelleen kivaa :)

Cube-kiertueella rakkautta ilmassa

Taas löytyi uusi laji, joka vie ulos, metsään ja poluille! Ja mennessään! Osallistuin toukokuun puolivälissä Suomen Ladun ja tamperelaisen R-Techin järjestämälle Maastopyöräily tutuksi Cube-kiertueelle Hollolassa. Täällä kiertuetta isännöi paikallinen Tiirismaan Latu asiantuntevine ohjaajineen. (Tähän kirjoitukseen ei liity kaupallista yhteistyötä)

Maastopyöräily on ollut siellä minun haavelistalla jo pitkään. Lajissa minua kiehtoo ehdottomasti eniten luonnossa ja poluilla liikkuminen. Toisena on vauhti, joka toisaalta viehättää ja toisaalta jännittää. Jos kaatuu, niin on mahdollista että jonnekin sattuu. Se kai pitää vain hyväksyä, tai vaihtoehtoisesti unohtaa, mikä voi olla hankalaa tässä vaiheessa ihmisikää, kun itsesuojeluvaisto on alkanut jo kehittymään. Omalla kohdallani taitaa olla kyllä niin, että siedän mustelmariskiä näin vanhempana paremmin. Ja kurssilla minulle selvisi, ettei maastossa tarvikaan aina ajaa täysillä :)

Minulla ei ole omaa maastokelpoista pyörää, mutta kurssin ajaksi saan alleni uudenkarhean, kirkkaan värisen Cube Attention SL-pyörän. Kun nousen pyörän selkään on ensituntuma vakaa ja pehmeä. Ohjaustanko on mukavan leveä ja pyörän selässä tulee heti luottavainen olo. Aluksi kyllä vaihteet tuottavat hieman päänvaivaa. Napsautan aina väärään suuntaan, isommalle ylämäessä ja pienemmälle alamäessä, kunnes keksin itselleni muistisäännön, peukalolla painetaan hätänapista alemmalle vaihteelle. Toimii :)

Emme lähde heti maastoon, vaan saamme totutella pyöriin ja ajamme kaikenlaisia temppuratoja kentällä. On pujottelua, spiraalia, lankkua ja tarkkuusajoa. Olisi kuulemma tärkeää pystyä ajamaan mahdollisimman tarkasti siitä mistä haluaa ja kurssilaiset ovatkin innolla mukana, kieli keskellä suuta. Hauskaa, tämähän on kuin lapsuuden pyöräheppaleikeissä!

Harjoittelemme myös jarrutuksia sekä ylä- ja alamäkien ajamista. Pyörissä on tehokkaat jarrut, ja ne vauhdista pohjaan painamalla pääsisi varmaankin komean ilmalennon siivittämänä pöpelikköön. Muutaman harjoitusjarrutuksen jälkeen tuntuma kyllä löytyy eikä jarruttaminen enää pelota. Ainakaan niin paljon.

Luulin osaavani edes jonkun verran pyöräillä, mutta ekat ylämäet eivät tosiaankaan mene niin kuin Strömsössä, vaan kerta toisensa jälkeen jään puolitiehen raivokkaasta yrittämisestä huolimatta. Ohjaajat tulevat apuun, ja vinkkien avulla pääsen minäkin lopulta ylös saakka. Syke nousee mutta onnistuipas! Alamäki tuntuu muuten pyörän selästä aluksi hirvittävän jyrkältä, ja niitä laskiessa ymmärrän miksi pyörässä on oltava kunnon jarrut, sillä ne pitävät vauhdin nätisti kurissa. Mäet ovat kyllä jännää puuhaa.

Mäkiharjoitusten jälkeen pääsemme tositoimiin ja komea letkamme kaartaa kohti Tiirismaan neulaspolkuja. Kun pääsemme poluille, kaikki muu unohtuu. Huomioni saavat polun kivet, kuopat ja kannot. Kyllä maisemiakin ehtii välillä vilkaisemaan, mutta ennen kaikkea aistin olevani metsässä. Rekisteröin lintujen laulua, metsän tuoksuja ja oksien kevyitä hipaisuja käsivarsissani.

Välillä mennään kuin vuoristoradalla, sukelletaan viileään kuusien varjostamaan suppaan ja välillä ajetaan polkua pitkin aivan järven rannassa laineiden liplattaessa vieressä. Tunne on vähän samanlainen voimaannuttava flow kuin polkujuoksussa, mutta tästä löytyy kyllä enemmän vauhdin hurmaa. Ainakin minun juoksuvauhdeilla :D Eikä mun tarvi olla huolissaan polveni ärtymisestä, vaan saan pitkästä aikaa nauttia poluista täysin siemauksin!

Pyörän selästä asiat näkee taas toisin: toisille tässä on ehkä vain polku, minulle vuoristorata :)

Muutkin taitavat olla haltioissaan, sillä pysähdysten aikana ympärillä näkyy virnisteleviä naamoja. "Onko teillä kivaa?" kysyy ohjaaja, ja virnistelevät naamat nyökyttelevät kilpaa. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire pois, vaikka lenkki vähän venähtääkin. Silti se tuntuu menevän vähän liian nopeasti. Takalisto kyllä muistuttaa aika ajoin, että pyörän selässä on oltu tottumattomana jo kolmisen tuntia. Ei haittaa. Kurssin päätyttyä leijailen kotiin ja muistan vain sen tunteen, kun pääsin laskemaan pitkää ja loivaa alamäkeä metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin.

To be continued!

- Kaisa