Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 7-9

Onko ihanampaa aamua kuin tää?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon

Ma 25.3.2019 Hammaskurun tupa

Sain taas heräillä siihen luksukseen, kun joku toinen laittaa kaminaan tulet. Oli mukavaa syödä pitkästä aikaa aamupalaakin seurassa. Tupakaverini tarjosivat minulle oikeaa kahviakin ja paistettua pekonia. Melkein jo lyöttäydyin tämän porukan mukaan loppureissulle =)

Sanoimme kuitenkin hyvästit ja sovimme, että palaamme asiaan myöhemmin minun eräopasopintoihini liittyvän työharjoittelun merkeissä (mahtavaa!). Porukan lähdettyä tuvan tienoo taas hiljeni, ja laittelin kaikessa rauhassa omat tavarani kasaan. Keräilin samalla hieman ajatuksianikin. Niin paljon kuin olin seurasta nauttinutkin, tuntui siltä että tarvitsen ikään kuin hetken hengähdystauon sisäistääkseni kaiken, ihan kuin tapahtumia olisi yhtäkkiä tullut liian kiivaaseen tahtiin ja minua olisi hengästyttänyt.

Ahkiota pakatessani totesin, että nyt tavarat alkavat vihdoin löytää omat paikkansa. Viikkohan siihen menikin! Yöllä oli tuiskuttanut jälleen lunta, mutta aamulla aurinko pilkisti jo pilvien takaa. Lähdin hiihtämään. Päästyäni ylös Hammaskuruun, oli kylmästi puhaltava tuuli ajanut jo pilvet tiehensä ja pääsin nauttimaan upean aurinkoisesta tunturimaisemasta.

En halunnut heti tuiskun jälkeen hiihtää lumilippojen reunastamaa kurun pohjaa, joten kiersin kurun hiihtämällä hieman ylempää tunturista. Edelläni mennyt pariskunta oli kyllä kurusta hiihtänyt, mutta toisten jäljet nyt eivät tunnetusti ole minkäänlainen tae siitä, että reitti olisi turvallinen. Olen nähnyt millainen määrä lunta voi irrota vastaavanlaisista paikoista, enkä todellakaan olisi tuntenut oloani mukavaksi tuolla reitillä. Hämmästelin silti mielessäni, miksi minun täytyy perustella kiertäminen niin kovin tarkasti itselleni? Miksi tunnen itseni lähes pelkuriksi, kun kierrän? Eikö syyksi vain riitä, että minä nyt vain haluan kiertää? No, joka tapauksessa se on varmaa, että jos jokin reitti herättää näin paljon pohdittavaa, niin minä kyllä kierrän vaikka maailman ääristä. Ja se olikin oikein hyvä veto, sillä sain aivan uudenlaiset ja upeat maisemat eiliseen hiihtoretkeeni verrattuna. Tuntureita näkyi joka suunnassa, hanki kimmelsi timantteja ja minä hiihtelemässä siellä kaiken sen kauneuden keskellä!



Heti korkeimman kohdan jälkeen söin lounaan ja sitten laskeuduin Anterinjokivarteen. Sain nauttia, kiertoreittiäni lukuunottamatta, koko matkan hyvin tallatusta urasta, sillä pariskunta Hammaskurun tuvalta oli hiihtänyt edelläni jokivarteen saakka. Tästä kohtaa he olivat kääntyneet kohti Muorravaarakan Ruoktua, mutta Anterinmukastakin oli jo hiihtänyt pari ihmistä Muorravaarakkaa kohti, joten minä jatkoin heidän jälkiään kohti Anterinmukkaa. Myöhemmin minulle selvisi, että nuo kaksi ihmistä olivat aiemmin Tuiskukurussa tapaamani tsekkiläiset isä ja poika.

Maasto laski loivasti koko loppumatkan ja minä vain nautiskelin helposta menosta ja auringosta. Rallattelin mennessäni "Voi kuinka kaaaunis on tuo päivä, kuka hän on ja mistä tänne saapui..." ja liikuttelin suksia laulun tahtiin. Erämaassa yksin kulkemisen parhaita puolia on ehdottomasti, että kehtaa laulaa ja tanssahdella aivan miten sattuu huvittamaan! Mieli oli kevyt ja iloinen. Pysähdyin välillä keksien tanssiliikkeitä ja välillä taas hiljenin ja katselin kun minua seuraavat lapintiaiset hyppelivät oksalta toiselle ja sirkuttivat. Nauroin ääneenkin ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Se lämmitti. Pysähtelin tämän tästä katselemaan ja kuuntelemaan, ja välillä koitin ikuistaa kaikkea näkemääni kamerallekin.

Klo 18:43

Anterinmukassa ollaan! Ja mie oon käyny saunassa, voihan ihanuus sitä saunaa ja tätä koko paikkaa! Tämä on kuin kaikkien suomalaisten unelmien erämaamökki. Tämä päivä on ollut pelkkää nautintoa, niin upea ilma, maisemat ja fiilis on ollut. Ja se sauna, aiai! Lämpöiset löylyt ja pari kierrosta jäähyttelyä hiljaisessa illassa. Enpä muista milloin olisi saunominen tuntunut näin pyhältä rituaalilta. Joku ihana oli jättänyt saunalle saippuaakin, eihän mulla olis semmosta ollut mukana, mutta tuntuu että tänään mulle vaan annetaan kaikki se, mitä tarvitsen. Mahdottomia ei kyllä ihminen tarvitsekaan ollakseen onnellinen!



Olin Anterinmukassa kahden aikaan, ja aloinkin melkein heti lämmittämään saunaa. Ensin tietysti piti istuskella auringon lämmittämällä terassilla ja nauttia kaakaot ja herkkuvoileivät. Ripustin teltankin seinustalle ja sain sen vihdoin kuivatettua. Sain nautiskella kaikesta yksin, kämpällä vain piipahtivat Metsähallituksen edustaja ja paikallinen poromies. He olivat tekemässä petojälkilaskentaa ja eivät kauaa pirtissä istuskelleet, mutta poromiehen kanssa kyllä ehdittiin heti miettiä oliko meillä yhteisiä tuttuja tai sukulaisia. Ehkä. Oli kyllä mukavaa, että he kävivät.

Saunan lämmityksessä oli oma puuhansa, se nimittäin sijaitsee melko jyrkän kummun alla jokivarressa, ja sinne johtavat portaat olivat vielä hieman lumiset ja jäiset. Kannoin saunalle puita ja avannosta vettä vesipataan. Saunominen tuntui varmasti vielä paremmalta sen vuoksi, että olin itse sen lämmittänyt ja tehnyt kaikki työt. Saunan jälkeen olo olikin puhtaana aivan uskomattoman hyvä. Laitoin kämpän takkaan tulet ja söin kokonaisen pussipasta-aterian ja makkaran. Sen jälkeen ei juuri muuta tarvinnutkaan kuin kellahtaa pehmeälle patjalle ja sulkea silmät.

Ti 26.3.2019 Anterinmukka

Herään täydellisessä hiljaisuudessa. Avaan silmäni ja huomaan että päivä on alkanut jo valkenemaan. Valon määrästä päättelen, että kello on vähän vaille kuusi. Miten ihmeellistä on herätä tähän aikaan aamusta ihan itsestään, ilman herätyskelloa, ja ilman väsymystä. Ja ilman yhtäkään ajatusta, to do-listaa tai aikatauluongelmaa mielessäni. Voisinpa aina herätä tällaiseen olotilaan - ja tällaiseen tupaan!

Siivoilen aamulla hartaasti. Haluan jättää paikat mahdollisimman hyvään kuntoon, kuten ne olivat minullekin. Teen lähtöä haikeilla mielin. Tänne olisi voinut jäädä vaikka asumaan. Haikeus katoaa kuitenkin melko nopeasti kun pääsen liikkeelle, sillä jälleen minua hemmotellaan upealla päivällä. Suuntaan kohti pohjoista. Kiertämäjärven tuvalle olisi reilu parikymmentä kilometriä, ja voisin hiihtää sinne tänään, jos suksi luistaa. Vaihtoehtoisesti voin aina jäädä telttaan juuri silloin kun se sattuu huvittamaan.

Anterinmukasta lähtee hyvä kelkkaura kohti pohjoista. Ensin se tosin mutkittelee vinhasti tekemällä kunniakierroksen tuvan takana sijaitsevan nyppylän ympäri ja sitten vielä toisen Mukkavaaran eteläpuolelta, tehden matkasta kaksi kertaa pidemmän kuin linnuntietä. En ole pahoillani, sillä kantavaa kelkkauraa on ilo hiihtää, ja jokivarsi on edelleen tavattoman nättiä. Lumikasat kivien päällä näyttävät siltä, kuin joessa kasvaisi valtavia sieniä.

Anterin pyöräparkin laavu ilmestyy näkyviin yhtä aikaa nälän kanssa, joten pysähdyn lounaalle. Aurinko paistaa suoraan laavuun ja edessä aukeaa tunturinäkymät, ei hullumpi maisema tästäkään lounasravintolasta! Päätän juoda vielä kahvitkin ja sen kanssa jälkkäriksi kaivelen päivärepustani suklaata. Omituisesti lepattava suklaapaperi kiinnittää huomioni. Mitä ihmettä, näyttää siltä kuin joku olisi nakertanut suklaatani toisesta päästä levyä! Mietin hetken. Suklaalevy on ollut minigrip-pussissa, ja sekin on nakerrettu. Missäs tämä levy olikaan viime yönä...repussani! Tarraan vieressä olevaan pikkureppuuni ja tutkailen sen pohjaa. Missään ei näy reikää... onko siis repussani hiiri? Pomppaan ylös laavusta, laitan hanskat käteeni ja kippaan koko repun sisällön ulos. Tavaroiden joukossa ei näy liikettä. Käännän ja tutkin joka ikisen tavaran, mutta totean varkaan livistäneen varmaankin jo aikoja sitten, onneksi. Reppu oli ollut auki viime yönä, joten en keksi muuta mahdollisuutta, kuin että suklaavaras on kiivennyt reppuuni, nakertanut vähän suklaata ja sitten kiivennyt repusta ulos. Samalla tulee hämärä muistikuva että saatoin herätä yöllä pieneen rapinaan, mutta nukahdin samantien uudestaan. No, onneksi tappioni eivät olleet kovin suuret, vain yksi pala suklaata lensi metsään. Toistakin oli ehkä nakerrettu, mutta sen minä ehdin syödä ennen kuin huomasin...yöks. Jatkossa kyllä takuulla ihan kaikki syötäväksi kelpaava löytää yöksi tiensä muovilaatikkoon!

Pyöräparkin jälkeen ohitin Anterin vartioston mökin ja hikoilin perävaununi kanssa ylös Länsimmäisen Helttamoroston satulaan. Siitä eteenpäin matka etenikin vauhdilla rajavyöhykkeen vartta seuraten, ensin alamäkeen, sitten tasaisella, ja yllättävän nopeasti olinkin jo Harrijärvellä. Vähän ennen Kiertämäjärven "risteystä" lähdin hiihtämään vähän heikompaa kahden kelkan jälkeä, koska arvelin pääseväni vähän oikaisemaan niiden jäljillä. Olihan se oikoreitti ainakin periaatteellisella tasolla, mutta kelkat olivat kyllä matkalla vähän kruisailleet siellä sun täällä. Pääsin sentään oikoreitiltäni lopulta onnellisesti takaisin kantavammalle uralle. Jäällä ei kannattanut näköjään sooloilla, jos ei sitten halunnut harrastaa vesihiihtoa. Pian sainkin jo tuvan näkyviini ja tyytyväisenä hiihtelin hiljaisen tuvan pihaan. Totesin tehneeni oikein hyvän "työpäivän", yhdeksästä neljään.

Tuvalla sitten kamppeet sisälle, kuivien ja vähemmän haisevien vaatteiden vaihto, tulet kaminaan ja sitten päivän paras hetki, siis se, mihin kuului kaakaota ja voileipää. Haisemisesta mainittakoon, Anterin vieraskirjaan oli 10 v. pikkuvieras kirjoittanut: "Täällä on meidän kanssa kaksi belgialaista. En haluaisi olla rasisti, mutta ne haisee." =D Onneksi hän ei ollut haistamassa miltä minä tuoksahdin ennen saunaan menoa...

Tein tuvalla jonkinlaisen siivouksen ja puistelin tuvalta löytyneet patjat ulkona. Sen jälkeen tein ruuan ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä jäällä fiilistelemässä hämärtyvää iltaa. Hieno ilta oli kyllä jälleen. Hiljaisuus rauhoitti mielen ja nukahdin jälleen samantien.

Ke 27.3.2019 Kiertämäjärven tupa

Herätessäni vilkaisin lämpömittareita, kämpässä sisällä näytti +1 ja ulkona -18 astetta. Ilmankos olikin nukuttanut niin makeasti! Kamina lämmitti tuvan taas nopeasti. Söin aamupalaa ja lueskelin karttaa kuin sanomalehteä, kuten minulla on aina vaelluksilla tapana. Päivän projektiksi ajattelin ottaa Jyrkkävaaran tuvalle suunnistamisen. Arvelin, että pääsisin sinne poroaitaa seuraamalla, koska siellä todennäköisesti olisi poroisännät ajaneet kelkallakin. Ja näinhän se menikin.

Tässä tuvassa oli erikoinen lisävaruste, peili, ja olikin hauska nähdä millainen peikko sieltä aamulla kurkisti.

Aamu oli vielä aurinkoinen, mutta pilvipeite alkoi tihenemään jo ennen kuin lähdin liikkeelle. Ylitin ensin Kiertämäjärven ja pian sen jälkeen löysin helposti poroaidan. Sen vierellä, ja onnekseni vielä juuri sillä puolellakin, missä minä olin, meni melko tuore kelkanjälki ja sitä oli hyvä hiihtää. Päästyäni ylös Koiravaaraan tulin samalle portille, mistä olimme Jarkon kanssa kulkeneet vuonna 2014 lokakuussa. Ja ilmakin oli nyt aivan samanlainen, asteen verran pakkasta ja isoja lumihiutaleita leijaili ilmassa. Maassa oli kyllä lunta vähän enemmän kuin viimeksi. Pysähtyessäni lounaalle olin astunut kelkanjälkeltä sivuun ja mönkinyt heti vyötäröäni myöten hangessa.

Olin Jyrkkävaaran tuvalla melko aikaisin, vaikka olinkin pysähdellyt matkalla paljon. Arvasin, että seuraamani moottorikelkkaura kyllä tuvalle menee, mutta halusin kuitenkin olla koko ajan kartalla, joten tutkailin karttaa jatkuvasti. Tuvalla oli vieraskirjan mukaan ollut kaksi hiihtäjää vain tuntia aikaisemmin, joten tupa oli vielä mukavasti lämmin ja kaminassakin hehkui vielä pieni hiillos. Minua väsytti aivan valtavasti, ja niinpä julistin mielessäni päivän hiihdot hiihdetyiksi, levitin makuupussin laverille ja otin pienet torkut. Ajallisesti olisin ehtinyt hiihtää tälle päivälle vaikka toiset kymmenen kilometriä, mutta en olisi millään jaksanut edes laittaa kaminaan tulia, ja mietinkin olenko tulossa kipeäksi vai mistä väsymys johtuu. Päädyin kuitenkin epäilemään energiavajetta, koska minulla oli jatkuvasti nälkä. Olin kyllä laskenut mukaan melko isoja ruoka-annoksia, ja esimerkiksi aamuisin söin vaivatta tuplamäärän puuroa normaaliin arkeen verrattuna. Silti huomasin jo haaveilevani kaikenlaisista ruuista ja herkuista, kuten pizzasta, kanapihveistä ja pullakahveista. Päätin lepäillä loppupäivän ja katsoa huvittaisiko hiihtäminen taas huomenna paremmin.

Jyrkkävaaran viihtyisä tupa

Illemmalla pihalta alkoi kuulumaan ääniä ja sieltä tuli kolme venäläistä hiihtäjää minulle kämppäkavereiksi. He olivat matkalla Raja-Joosepista Kemihaaraan kolmen päivän taktiikalla eli hiihtivät aikamoisia päivämatkoja rinkat selässä. Hetkeksi tuvan täytti melkoinen härdelli heidän purkaessa tavaroitaan ja laittaessa ruokaa. Intoa puhkuvat tupakaverini kävivät pihalla vähän lennättämässä droneakin, ja pääsin kurkkaamaan pilotin olan takaa ruudulla näkyvää upeaa auringonlaskumaisemaa. Melko pian koko tupa kuitenkin hiljeni unten maille.

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 4-6

Millaista on telttailla yksin lumimyräkässä?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km

Reissutarinan ensimmäiseen osioon.


Pe 22.3.2019 Tuiskukuru

Aamu valkeni kirkkaana ja herätessäni olivat tsekkiläiset tupakaverit jo laittamassa kaminaan tulia. Kaminassa syttyvät tulet on kyllä ihan parasta äänimaailmaa mitä aamulla voi olla. Tai ylipäänsä mihinkään vuorokaudenaikaan. Minä nautiskelin vielä hetken makuupussin lämmöstä ennen kuin nousin ylös. Ei se tupayökään nyt ihan pelkkää nautintoa ollut, sillä kuuntelin yöllä tuulen ääniä tuvassakin. Lisäksi patjani päästi (?) ilmaa sen verran, että aamuyöstä selkä herätteli vaihtamaan asentoa vähän väliä. Tupa oli ollut illalla kuin sauna, joten menin nukkumaan pelkässä topissa patjan ja makuupussin päällä makoillen. Ehkä patjan tyhjentyminenkin johtui vain lämpötilaerosta, koska teltassa en vastaavaa ollut huomannut.

Aurinko paistoi niin hienosti, että minunkin verkkaisiin aamutoimiin tuli yhtäkkiä vauhtia. Tuli hirveä hinku päästä ulos kelistä nauttimaan. Tsekit onneksi olivat jo siivonneet tuvan aika pitkälti ja tuoneet puita, joten mulle ei hirveästi askareita jäänyt. Tyhjensin tuhkat ja vuolin kiehisiä ynnä muuta pientä.

Päivä oli kyllä kertakaikkisen upea! Ilma kuin morsian, ja minun mielestä hiihtoreittikin oli upea. Maisemia näkyi moneen suuntaan heti ensimmäisen nousun jälkeen. Söin lounasta ihanasta auringonpaisteesta nauttien ja laskettelin viimeisen alamäen Luirolle siinä yhden aikaan. Saapuessani en vielä tiennyt mitä tekisin loppupäivän tai mihin päätyisin. Hiihtelin Luiron "lomakeskukseen" odottavin mielin, ikään kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta, että mitähän se meinaa seuraavaksi tehdä? Ohitin Hiltonin, ehkä kävisin siellä sitten paluumatkalla, jos nyt ylipäänsä tätä kautta edes hiihtäisin. Rajan kämpälle pysähdyin tauolle ja pohtimaan jatkoa. Kämppä oli aika sotkuinen eikä houkutellut nyt jäämään, mutta minulla oli kämpästä silti mukavia muistoja edelliseltä käynniltä, jolloin siellä nautittiin lättykesteistä kylmenevässä lokakuun illassa.

Ilmeisesti Sokostilta tuli porukkaa päiväreppujen kanssa. He huomasivat minut ikkunan läpi ja nostivat kättä. En ehtinyt pihalle saakka tiedustelemaan, millaiset olosuhteet ylempänä oli. No, saisin kyllä tiedon jos hiihtäisin vähän matkaa takaisin Hiltonille. Olin Sokostia katsellut tänään jo Luiroa lähestyessä ja olin tietysti etukäteen haaveillut siellä käymisestä. Nyt tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei tällä kertaa. Ei yksin, eikä näillä suksilla, millä en pääse nauttimaan kunnolla alamäestä. Mutta nyt minä sentään ekan kerran edes näin koko tunturin! Kahdella aikaisemmalla reissulla se on ollut pilvien peitossa. Ja onhan se kyllä upea tunturi!

Kämpän pihalta lähti melko vahva ahkiojotos kohti Hammaskurun suuntaa. Se suorastaan kutsui seikkailuun, ja minähän lähdin! Hiihdin vähän matkaa vinhasti mutkittelevaa jälkeä, kunnes se kääntyi mielestäni väärään suuntaan. Jatkoin hetken omaa latua tehden, ja totesin, että hanki kyllä upottaa, mutta ei aivan mahdottomuuksiin asti. Ja olihan se huikea tunne tehdä ihan omaa latua.

Pian pongasin kuitenkin uuden ahkiojäljen ja jonkin ajan kuluttua saavutin myös varsinaisen Hammaskurulle menevän huoltokelkkauran, joka oli vain kiertänyt Luirolta vähän tasaisempaa reittiä pitkin. Olinkin vähän miettinyt, meneekö kelkkaura Hammaskurulle Luirolta vai jostain Karapuljun suunnasta. En ollut harmikseni muistanut luontovalvojilta sitä varmistaa. Ja onkin muuten upea reitti tuo Luiron ja Hammaskurun väli! Siinä saa ihastella Sokostia monen kilometrin verran.

Hiihtäessä päätin, koska ilma oli niin upea, että jään jonnekin leiriin tänään. Halusin kokea edes yhden telttayön ihan erämaassa, vaikka se vähän jännittikin. Hyvä leiripaikka löytyi Ruotmuttipään pohjoishuipun ja Sokostin välistä. Tiesin kyllä yöksi luvatusta lumimyräkästä, mutta olin tarkistanut tuulen suunnan ja sen pitäisi puhaltaa Ruotmuttipään takaa joten arvelin olevani siltä ihan hyvin suojassa. Saapuessani leiripaikalle siinä ei tuullut lainkaan, ja fiilis oli huippuhyvä telttaa pystyttäessäni.

Nautiskelin leiriintulokaakaot ja voileivät, ja sen jälkeen hiihtelin ympäristössä. Tutkin lumijälkiä, kuuntelin hiljaisuutta ja ihastelin maisemia. Kaivoin kulku-uran vieressä virtaavalle purolle ja vettä hakiessani jäin pitkäksi aikaa kyykkimaan lumivallien välissä virtaavan puron äärelle. Siellä oli ihan oma tunnelmansa ja äänimaailmansa!

Vastoinkäymiset alkoivat, kun aloin keittämään purosta hakemaani vettä. Keitinpä ei suostunutkaan enää toimimaan. Yritin ihan kaikkea mahdollista, avasin pumpun, rasvasin tiivisteitä, puhdistin suodattimen kolmeen kertaan, mutta ei. Lopulta halusin vain saada operaatiossa jäähtyneet varpaani lämpimään makuupussiin, joten annoin periksi. Söin leipää ja muuta sellaista, mitä ei tarvinut lämmittää. Ihan nälkää ei siis tarvinut nähdä, mutta olihan kuitenkin vähän ankeaa käydä nukkumaan. Mietin reissun jatkoa, mutta ajattelin, että onhan mulla nuotiopannu mukana, ja ehkä saan keittimen vielä toimimaan myöhemmin. Jatkan sitten aamulla tai huomenna päivällä Hammaskurulle, ja miten mukavalta se tupa sitten taas tuntuukaan.


La 23.3.2019 klo 10:45 Ruotmuttipään ja Sokostin välinen leiri

Illalla nukkumaan käydessäni alkoivat tuulenpuuskat yltymään, ja koko yön (ja edelleen) on tosi kova tuuli. Telttakangas paukkui ja aina välillä tunsin kun tuulenpuuskat heilauttivat telttaa. Uni oli tosi katkonaista, ja tunsin itseni aika pieneksi täällä keskellä erämaata. En ole koskaan yöpynyt teltassa vastaavassa tuulessa, ja vaikka siihen luotankin, en voinut silti olla ajattelematta että kestääkö se. Vasta kolmen aikoihin vaivuin vähän syvempään uneen muutamaksi tunniksi. Niihin aikoihin alkoi myös tuiskuttaa lunta ja sama meno jatkuu yr.no:n mukaan jonnekin klo 15-16 tietämille saakka. Sitten pitäisi olla pimenemiseen asti selkeää. Mietin, että ehtisiköhän siinä välissä hiihtää Hammaskurun tuvalle? Kuinka syvällä tuolla pitää nyt kahlata? Ainakin teltan päältä saa heilutella kerääntyvää lunta alas tämän tästä. Ehkä lähtö täytyy ajoittaa vähän aikaisemmaksi, mutta vielä toistaiseksi ei ulos kyllä huvita mennä. Kurkkasin äsken erehdyksessä ulos tuulenpuolelta telttaa, ja sain heti vaakatasossa lentävää lunta naamalleni, vaikka vain varovaisesti raotin vetoketjua! 

Jos vain selviäisin jotenkin Hammaskurulle tänään, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka eipä täällä teltassakaan varsinaista hätää ole, huonosti nukuttu yö vain vähän painaa. Oon kuunnellut välillä äänikirjaa, välillä telttakankaan pauketta, syönyt karkkia ja torkahdellutkin muutamaan kertaan. Oikeastaan tämä on aika hienoakin kokea tuo tuuli ja tuisku täällä. Eikä mun teltta ole ollut millänsäkään kovalta tuntuvasta tuulesta, mitä nyt olen ulos kurkkinut, niin kaikki narut on hienosti edelleen kireällä ja kaaretkin vain oikeaan suuntaan mutkalla. Tämä leiri jää ehdottomasti kokemuksena mieleen!

Zombie lumipyryssä

Puolenpäivän aikaan totesin, että nyt en jaksa enää torkkua, ja aloin hiljalleen laittamaan leiriäni kasaan. Siinä vaiheessa, kun pääsin ulos, tuuli oli jo leppynyt huomattavasti. Lähdin kahden aikaan liikkeelle ja totesin, että eilen niin huippuhyvä kelkkaura erottui enää juuri ja juuri ja vain paikoitellen tuiskulumen alta. Jaa-a, kuinkahan pitkälle sitä tänään pääsee? Kymmenen kilometriä tuvalle alkoikin äkkiä tuntumaan sadalta kilometriltä. Mutta olisinkohan hiihtänyt puolta kilometriä, kun kävi mieletön munkki, pulla ja pitko: minua vastaan tuli, ei vain yksi, kaksi vaan peräti viisi miestä ahkioineen Hammaskurun tuvalta! Jihuuuu! Juttelin tsekkimiesten kanssa hetken, ja kiittelin heitä leveästi hymyillen valmiista jäljestä. Hikisen näköiset miehet taas kyselivät minulta, että eihän tästä ole enää pitkästi Luirolle. Vain muutama kilometri, vastasin, ja jatkoin hieman anteeksipyydellen, että minun jäljestä ei valitettavasti ole heille iloa kuin puolisen kilometriä. Jätin miehet rappaamaan nuoskalunta suksiensa pohjista, ja keventynein mielin jatkoin kohti Hammaskurua. Lumisadekin loppui ja pilvet tuntuivat nousevan hieman ylemmäs. Fiilis oli kuin olisi lotossa voittanut.

Klo 19:52 Hammaskurun tupa

Ilman tsekkimiesten latua olisi kyllä ollut pöljää lähteä hiihtämään kohti Hammaskurua. Oisin mie sen silti saattanut pöljyyksissäni tehdä. Onneksi jälki kuitenkin oli olemassa, koska siitä huolimatta loppumatka meni todella uuvuttavaksi. Lumituiskun lakattua keli veti plussalle ja lunta takertui ahkion laitoihin ja pohjaan. Että se jarrutti! Sama lumi takertui myös nousukarvoihin, mutta ei suksenpohjiin, joten oli hiihdettävä ilman karvoja huonommalla pidolla. Melkoisen uuvuttava yhdistelmä sanon mie! Siihen päälle vielä huonot yöunet eikä kunnon ruokaa aikoihin. Olin aivan hiessä ja aivan loppu, kun vihdoin pääsin tuvalle. Onneksi siellä ei ollut ketään, olisivat varmaan ihmetelleet mitä mie oon vetäny ko silmät pyörii päässä. No pulukkaa prkl! Painavaa laivaa, joka hankaa vastaan minkä kerkiää.

Viimeiset kilometrit olivat jo vähän epätoivoisia. Pysähtelin miettimään jaksanko vielä, ja millä taktiikalla pääsisi taas vähän eteenpäin, vai jäisinkö vain tähän. Eteläisellä taivaalla näkyi kuitenkin sen verran uhkaava pilvirintama, että painoin eteenpäin. En ollut varma, oliko se poistuva vai saapuva myräkkä, mutta en halunnut jäädä siihen aukealle suolle vastausta odottelemaan.

Tuvalle päästyäni kiitin mielessäni lämpimästi heitä, ketkä olivat sinne valmiit syttöpuut tehneet (siis se Tuiskukurun isä ja poika tsekeistä, ihanat!), ja laitoin tulet kaminaan. Sitten pikapikaa vettä kiehumaan -kylmäähän mulla oli, hah- ja pian nautin silmät ummessa kaakaon, sitten eilisen iltaruuan ja viimeisenä tämänpäivän lounaan. Sen jälkeen kaivauduin makuupussiini ja toivotin itselleni erittäin makeita unia.


Su 24.3.2019 klo 8:45 Hammaskurun tupa

Ai että kun oli hyvät unet! Yhdeksän aikoihinkohan menin nukkumaan ja seittemän jälestä heräsin. Senkin jälkeen vielä makoilin jonkun aikaa ja kuuntelin hiljaisuutta. Nautin vankasta tuvasta, joka ei heilu tuulessa! Aivan täydellinen rauha. Nyt hiljaisuuden rikkoo vain tulen ritinä kaminassa. Ja mulla on kuuma aamukahvi edessäni. Levon ja ruuan päälle on taas aivan älyttömän mahtavaa olla täällä!

Aamupalan jälkeen touhusin pieniä askareita, siivoilin tupaa ja tein syttöpuita, venyttelin, luin karttaa, kirjoitttelin vihkooni ja tuijottelin ikkunasta kelin jatkuvaa vaihtelua pilvisestä lumisateeseen ja lumisateesta aurinkoiseen. Söin lounaan, join kahvit ja päätin lähteä vähän hiihtelemään. Oli mukavaa mennä ilman perässä vedettävää laivaani. Hiihtelin Hammaskurulle ja sieltäkin vähän eteenpäin kohti Anterinjokea. Eilen sinne suuntaan olivat hiihtäneet tsekkiläiset isä ja poika, mutta heidän jäljet olivat ylhäällä enää heikosti näkyvissä. Pahiten oli tuiskuttanut itse Hammaskuruun, mutta hyvin siitä silti pääsi menemään. Tyytyväisenä käännyin takaisin tuvalle päin ja päätin hiihdellä huomenna Anterinmukkaan. Mahdollinen saunaanpääsy jo vähän hymyilytti.


Klo 16:30 Hammaskurun tupa

Hiihtoretkeni onnistui hyvin ja Hammaskurusta oli hienot maisemat. Pirttikallionvaara, Hammaspää ja Vuomapää näyttäytyivät välillä pilvien lomasta ja aurinkokin paistoi. Kuulin kahdesti riekon päkätystä. Näin tumman, isohkon linnun (korppi, luulisin) lentävän Hammaskurun yli, ja kun pysähdyin, kuulin sen siipien äänet! Whoomp whoomp whoomp. Aika kaukana se oli, mutta noita ääniä en kyllä kuvitellut. Aika hienoa! Kun tulin takaisin tuvalle, laitoin kaminaan tulet, söin herkulliset voileivät ja paistoin vielä makkarankin kaminan lämmössä. Ai että, sinappiakin oli! 

Ulkona käydessäni huomasin tuvalle tulevan pitkän suoran päässä liikettä, ja heilautin tulijoille kättäni. Varaustuvan puolelle olikin saapunut jo oletettavasti saksalainen pariskunta. Nyt tulijoita olikin enemmän, ja katselin hieman hämmästyneenä kun ahkio toisensa perään lipui tuvan pihalle. Iloiset tervehdykset kajahtelivat minulle ja olin heti positiivisella tavalla yllättynyt tulijoista. Kyseessä olikin opastettu retkikunta, neljä brittiä oli kahden suomalaisen oppaan kanssa matkalla Kemihaarasta Kiilopäälle. Loppujen lopuksi päädyin istumaan heidän kanssaan ruokapöytään ja viettämään mukavan tunnelmallisen illan kynttilänvalossa keskustellen. Olipa taas mukava sattuma!

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa | päivät 1-3

Viihtyyköhän neito ja pulkka kairassa kahta viikkoa?

Toteutin maaliskuun loppupuolella tähänasti pisimmän vaellukseni UK-puiston kairassa, seuranani vain uskollisesti minua seuraava ahkioni. Tästä oli siis kyse:

Hiihtovaellus UK-puistossa 19.-31.3.2019
Reitti: Kakslauttanen - Suomunruoktu - Luirojärvi - Hammaskuru - Anterinmukka - Kiertämäjärvi - Jyrkkävaara - Siikavuopaja - Kivipää - Saariselkä
Matka: 154 km


Ti 19.3.2019 klo 17:30

Olen matkalla, vihdoin! Piti olla matkalla jo viikko sitten, mutta kaikenlaista tapahtui ja lopputulemana istun bussissa vasta nyt. Olin jo siirtämässä lähtöä taas kerran huomiselle, mutta tuli tunne, että nyt on päästävä kyllä jo matkaan. Olen arponut ja miettinyt kohdettakin jo viikkojen ajan. Olen vähän epävarma, mutta haluan hirveästi kokea jotain uutta kotoisalta tuntuvan Ylläs-Hetta välin lisäksi (mikä oli siis yksi vaihtoehdoistani nytkin). Ja nyt olen matkalla, tarkoituksena jättäytyä lämpimästä bussista Kakslauttasen kohdalla. Tunnen yhtä aikaa hulvatonta riemua ja samalla pientä kauhua. Olenko arvioinut kaiken oikein ja osannut huomioida mahdolliset riskit? Onko tästä tulossa taitojani ja voimiani vastaava seikkailu? Tai ehkä vielä tärkeämpänä: osaanko mukauttaa sen sellaiseksi? Jännitys on varmasti ihan hyvä juttu, tunnen että sitä on nyt sopivasti. Tunnen olevani valmis, mutta tunnen myös kunnioittavani olosuhteita ja uskon tiedostavani riskit ja osaavani olla varovainen. Yksi asia on ainakin varmaa, haluan ehdottomasti lähteä! Ahkiossani on ruokaa kahdeksi viikoksi, minulla on hyvä teltta, lämmin makuupussi ja kaikkea mitä tarvitsen. Sittenhän sen näkee, viihdynkö yksin reissussa, ja aina voi kääntyä takaisin.

Kello on vähän vaille yhdeksän illalla, kun bussi pysähtyy Kakslauttasen kohdalla. Vedän kuljettajan avustuksella ahkioni tavaratilasta ja työnnän sen painosta huolimatta hieman ylemmäs lumipenkalle, jotta bussi mahtuu lähtemään. Kuljettaja neuvoo pimeyteen kanssani jääville matkailijoille, mikä valo on heidän hotellinsa ja käskee varomaan tien ylityksessä. Minulle hän toivottaa hyviä hiihtelyjä. Matkailijat katoavat kohti hotelliaan ja bussi kaasuttaa kohti Ivaloa. Minä jään seisomaan pimeyteen ja kaivelemaan otsalamppua repustani. Ennen kuin saan lampun päälle, huomaan seisovani yksin pimeydessä tähtikirkkaan taivaan alla. Olen Lapin päätien varressa ja on aaaaivan hiljaista. Vau! Tuntuu kylmältä, mutta hitsi miten hienoa! Kuukin on melkein täysi ja valaisee hyvin. Mutta koska olen nelostien varressa, laitan lampun kuitenkin päälle ja lähes tärisevin käsin kiinnitän ahkion aisat. Sukset laitan vielä hetkeksi ahkion päälle ja lähden kävelemään tietä pitkin. Ahkio kulkee kevyesti perässäni sileäksi auratulla tiellä. Niin kevyesti, että päätän kulkea pari ensimmäistä kilometriä tietä pitkin ja siirtyä vasta sitten hiihtoladulle.

Tuntuu edelleen yllättävän kylmältä, mutta arvelen sen johtuvan vain siitä, että nousin juuri lämpimästä bussista. Ja siitä, että lähes värisen siitä riemusta, että olen nyt täällä. Ihan yksin kuunvalossa, eikä minua pelota yhtään, päinvastoin tunnen olevani tismalleen oikeassa paikassa. Kävelen rivakasti, ja pian saan siirtyä hiihtämään. Tästä ei olisi kuin pari kilometriä laavulle, minne aioin jäädä nukkumaan. Bussiin noustessani olin vielä miettinyt, varaisinko täksi yöksi huoneen Kiilopäältä. Mutta en varannut. Onneksi! Se ei olisi tuntunut lainkaan siltä seikkailulta, mitä kaipasin, ja sitäpaitsi olisin missannut näin hienon kuutamon ja tähtitaivaan! Hiihtoladun risteyksessä huomaan lämpömittarin, ja menen katsomaan: -19 astetta! Eipä ihme, jos tuntuu vähän viileältä. Kuu valaisee metsää niin hienosti, että en tarvitse otsalamppua ollenkaan. Hongat paukkuvat pakkasessa. Säpsähdän ensimmäistä pamausta, mutta seuraavan kohdalla jo hymyilen. Ai että miten hienoa täällä on!

Hiihdän kilometrin verran Sivakkaojan vartta, kunnes laavu näkyy edessäni. Hongat paukahtelevat pakkasessa kun pysähdyn hengitys höyryten laavun eteen. Ensimmäisenä kaivan juoksurepun etutaskusta sinne pujottamani, ihka uuden inReachin, laitan sen päälle ja lähetän sovitusti kotijoukoille lähtevän viestin: "Jään tähän yöksi.". Etten vain unohtaisi sitä, koska olin luvannut ja tiesin että Jarkko huolestuisi heti, jos viestiä ei kuuluisi. Laite piippaa ja näyttää että viesti on mennyt perille, suljen sen samantien. Olen jälleen ihan yksin pakkasyössä. Katselen laavua otsalamppuni valossa. Siinä voisi tulla kylmä, ja aamun ensimmäiset hiihtäjät todennäköisesti herättäisivät minut. Teltta siis. Löydän lupaavan paikan teltalle huussin takaa pienen kummun päältä, ja kylmä pysyy loitolla kun kiskon ahkion upottavassa hangessa kummulle. Saan vetää ihan tosissani. Lopulta ahkio on ylhäällä ja ryhdyn tamppaamaan sukset jalassa telttapaikkaa. Kaaret eivät millään meinaa sujahtaa paikoilleen, olin jo unohtanut miten pakkanen niihin vaikuttaa. Tammikuussa harjoittelin teltan pystytystä Ylläksellä -25 asteen pakkasessa, ja ensimmäisellä kerralla jouduin luovuttamaan ja pakenemaan sisälle lämmittämään sormiani. Nyt oli vain se ongelma, että luovuttaminen ei ollut vaihtoehtona. Ähräsin ja pinnistin voimani äärimmilleen monta kertaa, mutta ei, kaari ei tuntunut mahtuvan lainkaan paikallensa. Tuijotin sitä vihaisena, ja sen jälkeen anellen, voisitko nyt tehdä yhteistyötä kanssani? Lopulta kaari suostui menemään paikoilleen. Ja sama toistui kaikkien kolmen kanssa. Mutta sinnikkyys palkittiin ja ne meni! Ehdin kyllä jo miettiä, että olisi aika noloa hiihtää keskellä yötä etsimään majapaikkaa vain sen takia, että ei saanut telttaa pystytettyä.

Teltan pystytys oli aika urakka, näin ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta sain kaiken järjestykseen ja pääsin "sisätiloihin" lisäämään vaatetta. Onneksi minulla oli kaikki termarit täynnä kuumaa vettä, joten sain heti lämpimän kaakaon ja valmiin voileivän. Jota tosin piti vähän sulatella taskussa. Sen jälkeen halusin vain ryömiä makuupussiin ja niin teinkin. Jätin melko paljon vaatetta päälle. Sammutin otsalampun ja kuu valaisi ulkona edelleen. Pakkanenkin paukkui puissa edelleen, pamaukset kaikuivat hiljaisessa yössä komeasti, kuin asemasotaa olisi käyty Sivakkaojan varressa. Olin tyytyväinen tähänastisista saavutuksistani ja nautin hiljaisuudesta.


Ke 20.3.2019 klo 10:30

Yöllä oli tosi kylmä. Kuu mollotti yövalona ja pakkanen se vain paukutteli honkia. Heräilin paljon, minua paleli ja lisäsin untuvatakin. Varpailla oli silti kylmä ja heräilin edelleen vähän väliä liikuttelemaan varpaitani. Kuudelta oli noustava pissalle. Kävin absidissa ja syöksyin nopeasti takaisin makuupussiin. Aamu alkoi varmaan lämpenemään ja nukahdin vasta sitten oikein kunnon makoisaan uneen. Nukuin kolmisen tuntia ja ysin jälkeen heräsin uudestaan.

Teltassa oli yöhön verrattuna jo ihmeellisen lämmintä. Viritin keittimen pöhisemään, lapoin sinne lunta sulamaan ja ryhdyin aamupalalle. Sen aikana aurinkokin rupesi pilkahtelemaan ja vein makuupussit ulos kuivahtamaan. Yöllä makuupussissa hieman viluisena pyöriessäni vähän huolestutti, mitähän tästäkin vielä tulee. Olin ennenkin nukkunut parinkympin pakkasessa tismalleen samalla varustuksella mahtavat yöunet lainkaan palelematta, joten hieman ihmettelin miksi nyt palelin. Toisaalta olisi minulla ollut vielä muutama juttu lisätä lämmikkeeksi, joten seuraavalla kerralla muistan korjata tilanteen heti. Saatuani lämmintä aamupalaa ja kahvia, luottavainen oloni palasi, ja puolen päivän aikoihin nykäisin pakatun ahkioni liikkeelle hyvillä mielin. Aurinko paistoi ja ahkio seurasi perässä kiltisti. Mielen täytti taas mahtava ilo siitä, että olin vihdoin täällä! Tästä reissusta olin jo pitkään haaveillut karttaa tuijotellen, ja nyt minä oikeasti hiihdin sillä kartalla, mahtavaa!

Olin niin innoissani kaikesta ensimmäisenä aamuna, että unohdin ottaa valokuvia! Edellisenä iltana puolestaan kameran käsittely pakkasessa ei tullut mieleenikään. Tässä ollaan juuri käännytty tunturiin johtavalle retkiladulle.

klo 19:15

Pääsin liikkeelle noin 12:40 ja Suomunruoktulle saavuin puoli kuuden aikoihin (muistaakseni). Nyt istun teltassa, lunta pyryttää ja keitin pöhisee jälleen. Sain kutsun veden keittoon varaustuvan puolellekin, mutta vielä ainakaan en vaan jaksa liikkua. Tässä on niin mukavaa olla, puoleksi makuupussissa. Vettäkin olisi ollut saatavilla joesta, mutta en ole vielä jaksanut organisoida vedenhakureissuakaan. Ehkä myöhemmin. Päivän hiihto sujui hyvin, mutta yhtään myöhemmäksi ei olisi kannattanut tunturin ylitystä jättää. Lumimyräkkä alkoi luvatusti ja olin silloin juuri päivän ylimmässä kohdassa. Mutta suunnistin hyvin tunturissa ja laaksoa pitkin tuli hyvä kelkkaura.

Nousin Sivakkaojalta lähdön jälkeen suojaisesta metsästä avotunturiin, missä tuuli kävikin jo huomattavasti viileämmin. Kiilopään suunnasta hiihtävä ranskalainen pariskunta osui latujen risteykseen yhtä aikaa kanssani. Hekin olivat menossa Suomunruoktulle, eikä heillä ollut telttaa mukana. Keskustelin miehen kanssa, ja vihjasin kauniisti, että sitähän ei koskaan voi olla ihan varma, että pääsee tuvalle saakka. Iltapäivälle oli luvattu lumisadetta, mutta pohdimme yhdessä, että ei kelin pitäisi tänään niin pahaksi kuitenkaan mennä. Kauaa en ehtinytkään auringonpaisteesta nauttimaan, kun lumihiutaleita alkoi lentämään vastaan ja näkyvyys heikkeni. Ennen sitä ehdin kuitenkin onneksi zoomailemaan karttaa ja hahmottamaan mistä hiihtäisin tunturin yli. Olisi ollut nälkä, mutta olin päättänyt, että tunturin yli pitäisi päästä ensin. Pariskunta valitsi toisen reitin kuin minä, ja jäin hiihtämään yksin maitolasiin. Olin kuitenkin kartalla ja aika varma hyvästä reittivalinnastani.

Eniten näkyvyyttä rajoitti se, että tuuli puhalsi niin kylmästi ja pakotti piiloutumaan hupun ja myrskylasien alle. Jouduin vetämään kunnon kypärähupunkin päähän, ja se ahdisti kuten aina, mutta eipähän posket paleltuneet. Onneksi hanki kantoi tunturissa loistavasti ja matka eteni melko joutuisaan. Pian oikea laakso alkoi hahmottumaan edessäni, ja näkyvyyskin parani. Tuuli oli silti vielä sen verran hyytävä, että hiihdin edelleen vatsa kurnien eteenpäin. Hitsi kun oli nälkä! Tiesin, että nälkäisenä tapahtuu kaikista turhimmat haverit, joten pian olisi syötävä vaikka ruokailumukavuus kärsisikin.

Olisin voinut laskea heti alas laaksoon, missä olisi varmastikin suojaisempaa, mutta siellä voisi hankikin upottaa. Niinpä hiihdin ylempänä vielä jonkin aikaa, kunnes pääsin kumpareen alle vähän tuulelta suojaan, ja hyökkäsin samantien termarissa odottavan tomaattipastan kimppuun. Nökötin ahkion takana huppu päässä pastaa syöden, ja tuuli viuhui ympärilläni. Taas olin pelkästään innoissani, ei ollut kylmä ja pääsin kokemaan hetken oikeaa avotunturia!

Ruuan jälkeen jaksoin taas suunnistaakin tarkemmin, ja juuri kun mietin että Suomunlatvan laavun pitäisi kyllä olla näillä main, huomasin hiihtäväni aivan suoraan kohti laavua. Jes! Istahdin laavulle hetkeksi ja siihen olisi oikeastaan ollut houkuttelevaa jäädä yöksikin. Tuuli puhalsi suoraan laavun takaa, joten siinä olisi ollut suojaisa paikka majoittua. Lämpötilakin oli noussut eikä pakkasta tainnut olla kuin muutama aste.

Jostain syystä mieleni teki kuitenkin vielä jatkaa matkaa. Laavulta yhytin hyvin kantavan kelkkauran, ja sitä pitkin oli tosi mukava hiihtää. Nautin siitä että sain mennä rauhassa vailla pelkoa kelin huonontumisesta. Metsän suojassa sai jo vähentää vaatetusta ja riisua myrskylasitkin. Olipa hienoa kokea tällainenkin päivä.

Lumisade yltyi juuri kun hiihtelin Suomunruoktun tuvan pihalle. Pihalla seisoskeli ystävällinen parrakas mies, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Tunnistinkin hänet kyllä heti 100 päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa viettäneeksi mieheksi, mutta nimeä muistelinkin vähän kauemmin (ja sehän oli Järvenkylän Olli). Hän kertoi, ja pihalla olevien ahkioiden määrästäkin pystyi päättelemään, että autiotuvan puolella oli jo väkeä kuin markkinoilla. Pystyttäisin siis ilomielin oman ihanan yksiöni tuvan pihapiiriin. Löysin hyvän paikan ja koti rakentui jo toisena päivänä sukkelasti ilman ongelmia. Telttapaikkaa talloessani huomasin, että samalle paikalle oli jo tänä talvena tallattu teltan paikka aiemminkin, ja fiilistelin että kyseessä saattoi olla opiskelukaverini, jotka olivat olleet täällä vain muutama viikko sitten. Kenenköhän teltta tässä oli ollut?

Lumisade muuttui tuiskuksi ja pakenin telttaan. Keitin toimi kuin enkeli ja minä nautiskelin talvitelttailun mukavuudesta, syöden makkaraa ja muusia puoliksi makuupussin lämmössä istuskellen. Kolmen hengen Akassa minulla oli ruhtinaallisesti tilaa, ja tulin taas siihen tulokseen, että talvitelttailu voi itse asiassa olla mukavampaa kuin syksyllä. Parasta on seisomatila absidissa, kun metriseen hankeen kaivaa sopivan kuopan. Olin jälleen kaivanut vähän liiankin innokkaasti, ja jouduin suorastaan hyppäämään absidista sisätelttaan =) Keitinkin toimi kuin enkeli ja taisi oikeasti lämmittää telttaakin. Lumi tuiskusi ja valui jatkuvasti alas telttakangasta pitkin, ääni oli suorastaan unettava ja saatoin hieman torkahtaakin, kun oikaisin selkääni ruuan päälle. Kyllä tässä kelpaa.

Lopulta havahduin, ulkona oli jo pimeää ja pihalta kuului ihmisten ääniä. Ujo tyttö minussa halusi vain istua teltassa omissa oloissaan, mutta päätin silti mennä jututtamaan ihmisiä samalla kun hakisin aamuksi vettä termareihin. Liityin pihalla seisoskelevaan rinkiin ja yhteisiä puheenaiheitahan meillä riitti. Sain myös uusintakutsun varaustuvan puolelle veden keittoon, ja lopulta kömmin hirmu onnellisena takaisin telttaani, termarit täynnä kuumaa vettä ja mieli iloisena mukavien ihmisten tapaamisesta.


To 21.3. klo 11:30

Nukuin hyvät yöunet. Aamulla teltassa oli aika kosteaa, tai muutoin ok, mutta päällimmäinen makuupussi oli aika märkä. Nyt makuupussit on kuivamassa autiotuvan ylälaverilla ja minä pakkailen hiljalleen leiriä kasaan. Täällä on ollut molemmat tuvanpuolet täynnä mukavia ihmisiä joiden tapaamisesta olen nauttinut. Eilen tapaamani ranskalainen vanhempi pariskuntakin oli autiotuvan puolella. He kertoivat palaavansa tänään takaisin Kiilopäälle, koska heitä oli alkanut epäilyttämään mahtuvatko he aina tupiin, kun tällä tuvalla oli ollut niin täyttä.


klo 17:45

Taisin päästä liikkeelle vasta vähän vaille yksi ja Tuiskulla olin heti viiden jälkeen. Täällä on ainakin toistaiseksi vain kaksi tsekkiä, joten mulla on tupayö!

Suomunruoktulta tuli tosi hyvä ura Tuiskulle, luontovalvojat ajoivat kelkalla mua päivän aikana vastaankin ja pysähtyivät jututtamaan. Olivat kuulemma ajaneet jäljet ja käyneet huoltamassa Tahvontuvalla saakka. Oi että, heti tuon kuultuani muistuivat mieleeni Tahvontuvan saunan ihanat löylyt eräänä lokakuisena iltana! Myös Tammikämpälle olisi nyt jäljet, mutta lauantaille on ennustettu lumituiskua, joten katsotaan nyt mitä sen jälkeen on kelkkaurista vielä jäljellä.

Tänään olen kyllä nauttinut niin kovasti luonnossa olemisesta, hiljaisuudesta, kynttiläkuusista ja kaikesta siitä rauhasta, mitä täällä on. Aitaojan tulipaikka tuntui jotenkin aivan erityisen mukavalta paikalta. Siinä oli pieni silta osittain avoinna liplattavan puron yli ja nuotiopaikka oli peräti kaivettu hangen alta esille. Sinne olisi melkein voinut jäädä tulille yöksi. Onneksi oli vielä liian aikaista mulle pysähtyä, tai oikeastaanhan olin vasta päässyt liikkeelle. Pongasin myös kohtuuleveän jotoksen kohti Salonlampea (oletan), ja mietin taas opiskelukavereitani, musta tuntui että he olivat hiihtäneet juuri sieltä.

Aitaojan jälkeen olin pitkään aika pihalla kartan suhteen, ja sekös mua ärsytti. Pysähtelin vähän väliä tutkimaan karttaa, mutta se ei vaan täsmännyt ympäristöön. Tiesin kyllä, että kelkkaura päätyy lopulta sinne minne haluankin, mutta tuli heti vähän orpo olo, kun en keksinyt missä kartalla mennään. Tajusin vasta myöhemmin mistä se kelkkaura oikein meni, tietysti aika pitkälle karttaan merkittyä polkua mukaillen. Minä kun olin niin olettanut, että se menisi Vintilätunturin toiselta puolelta, koska se näytti kartassa loivemmalta. Ura nousikin tunturiin välillä niin jyrkästi, että laitoin sukset ahkion päälle ja vedin melkein nelivedolla kuormaani ylöspäin. Siinä urheillessa tuli tietysti nälkäkin, joten parkkeerasin vähän uran sivuun syömään lounasta.

Keli oli koko päivän pilvinen ja lunta sateli hiljalleen aina välillä. Maisema oli toisaalta vähän ankean sumuinen, mutta toisaalta niin hienon salaperäinen. Kaikki vähänkään korkeammat huiput oli sensuroitu sumuverhon taakse, ja kuuset näyttivät kurottavan juuri pilviverhon alalaitaan. Puihin oli tarttunut hieman valkoista ja se teki niistä niin hienoja.

Tunturiin nousu painavaa laivaa hinaten oli vähän raskasta, ja jonkin matkaa ennen Tuiskukurua pohdin jo teltan pystyttämistä, sillä aloin olla taas nälkäinen. Hiihdin kuitenkin tuvalle asti. Viimeinen kilometri menikin nopsaan ja mukavasti alamäkeen. Pihalla oli vain kaksi ahkiota ja ystävällinen tsekkipoika kertoi että heitä on tuvassa vain kaksi, joten tervetuloa. Kysyi halusinko heti teetä tai jotain muuta. Sydäntä lämmitti hänen huomaavaisuus ja ystävällisyys, puistin päätäni ja kiitin hymyillen. Miten ihania ihmisiä!

Emme jutelleet kämppisteni kanssa kovin paljoa, sillä vanhempi heistä (pojan isä, oletan) ei juuri englantia osannut. Mutta tunnelma oli jotenkin lämmin ja mukava heidän kanssa. Enpä olisi uskonut, että olin aika tyytyväinen siihen että he olivat tuvalla. Juuri heidän kuuluikin olla siellä juuri samana iltana minun kanssa. Jaoimme valtavan kunnioituksen ja ihailun luontoa kohtaan sekä kiitollisuuden siitä, että saamme olla siellä. He olivat lämmittäneet tuvan melko saunaksi, mutta lämmöstä huolimatta nukahdin nopeasti.

Sateinen Seitsemisen hiihtovaellus

Olimme helmikuun alussa eräopaskoulun porukalla harjoittelemassa talvivaellusta Seitsemisessä. Ja kyllä, minusta tulee joskus ihan oikea eräopas, mutta kerron tästä lisää myöhemmin, ehkä! =)

Tuohon harjoitusviikonloppuun saakkahan talvi oli ollut etelässäkin aivan oikea talvi, pakkasta ja lunta oli mukavasti. Reissun lähestyessä katselin säätiedotusta epäuskoisena. Vesisadetta! Vielä tammikuussa Ylläksen napakoissa pakkasissa hiihdellessäni heitin hiljaisen toiveen, pliis ei kovia pakkasia! Nyt en oikein tiennyt, kumpi olisi ollut pahempi vaihtoehto. No, näillä mennään ja toivotaan parasta. Kai pari yötä aina selvitään vaikka mikä olisi. Onneksi en ollut yksin lähdössä. Siinä tapauksessa olisin kyllä jäänyt kotisohvalle viltin alle. Nyt sain kuitenkin hyvää kokemusta siitä, millaista eräoppaan arki voisi olla, aina ei välttämättä huvita mutta on silti lähdettävä.

Reissua edeltävänä iltana koulun asuntola täyttyi jännittyneistä ahkion pakkaajista. Iltaa myöten ahkioiden määrä lattialla vain lisääntyi.

Aamupäivä oli jo pitkällä, kun bussimme kaarsi Seitsemisen luontokeskuksen pihaan. Ahkiot purettiin ripeästi kyydistä ja bussi kaarsi tiehensä. "Huomaatteko hei, ei ole vielä satanut ollenkaan?!" joku iloitsi, ja nyökkäsin, nautitaan nyt joka hetkestä mistä on mahdollista nauttia. Kävimme läpi tälle päivälle suunnitellun reitin ja lähdimme liikkeelle laskemalla ahkiot varovasti alas jyrkkää mäkeä. Vasta sen jälkeen pääsimme suksille ja hiihtämään.

Kun olin valmis, muutama muu oli jo menossa ja lähdin hiihtämään heidän jälkiään. Minulla oli koululta lainassa Savotan Paljakka-ahkio, jonka kanssa ystävystyin tämän reissun aikana syvästi. Se seurasi kiltisti perässäni kevyen oloisesti lähes mistä vain, kääntyi pusikoissa tarpoessamme nätisti eikä tainnut kellahtaa koko reissulla kuin pari kertaa. Toki tavaraakin oli aika paljon vähemmän kuin omassa Fjellpulkenissa viikon reissulla viime keväänä.

Huomasin vasta viimeisenä päivänä, että ahkiot oli nimetty!

Söimme lounasta ja hiihdimme jonkun matkaa metsäautotien pohjaa, missä oli kuitenkin pehmeää lunta jo ihan riittävästi. Ensimmäisenä menevällä oli ihan tekemisen meininki, eikä toisenakaan tuleva vielä ihan helpolla päässyt. Kärjessä mentiinkin vain lyhyt pätkä kerrallaan, jonka jälkeen jokainen vuorollaan jättäytyi jonon perälle lepäämään. Ladunavaajia meillä riitti niin paljon, että pääosin hiihdin taukotakki päällä, koska muuten tuli heti liian kylmä.

Olimme saaneet tehtäväksi kaartaa hiihtoletka suolle ja käydä siellä kiertämässä pieni järvi, jonka jälkeen suunnattaisiin leiripaikalle. Olin oman ladunavaushommani jo hoitanut ja nyt hiihtelin letkassa ja katselin kiinnostuneena vuoroin karttaa, vuoroin letkaa, ja mietin reittivalintoja. Niinhän se menee, että jos on parikymmentä ihmistä, niin jokaisella saattaa olla täysin oma variaatio reitille paikasta aa paikkaan bee. Osalle meistä homma oli myös niin uutta, että kartanluku ei varmaan ollut päällimmäisenä haasteena aina edes mielessä, joten letkasta avitettiin tarvittaessa suuntien kanssa.

Hyvällä yhteistyöllä siis haluttu lampi löytyi ja sitä kiertäessä tuli taas minun vuoroni ladunavaajana. Taisin vetää ohjeiden vastaisesti hieman liian pitkään, mutta en vain heti malttanut jäädä sivuun odottamaan letkan perää. Oli mielenkiintoista päästä kokeilemaan miltä ladunavaaminen täysin umpisessa tuntui. Olin kuvitellut sen raskaammaksi, mutta ei se silti mitenkään kevyttä ollut. Vauhti oli parhaimmillaankin varmaan luokkaa pari kilometriä tunnissa. Ja tässä vaiheessa mainittakoon, että se sade oli tosiaan alkanut pian lähtömme jälkeen, ja märkiä rättejä lensi viistosti, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Seitsemisen soilla voi helposti kuvitella olevansa Lapissa, etenkin sumuisella säällä sitä odottaa tunturin pilkistävän suon takaa hetkenä minä hyvänsä.

Saavutimme aiotun leiripaikan, mutta lähdimmekin vielä porukalla saattamaan yhtä opiskelijaa, joka oli sairastunut ja hänelle oli tulossa kyyti luontokeskukselle. Ennen lähtöä ehdin käydä suksilla tamppaamassa hyvän telttapaikan joten lähdin tyytyväisenä lisälenkille hiihtämään. Oli jo hämärää ja minähän tunnetusti tykkään hiihdellä pimeässä!

Ensimmäinen yö meni oikein mukavasti. Makuupussissa oli lämmintä ja märät lumihiutaleet saivat aikaan hiljaisen hipinän osuessaan telttakankaaseen. Aamulla teltta oli märän lumen peitossa. Olimme ottaneet koululta mukaan myös erätoverin, minkä alla oli hyvä laittaa ruokaa ja istuskella. Oikutteleva bensakeittimeni toimi suht moitteettomasti, joskin vähän tehottomasti, mutta toimi kuitenkin. Telttaan sitä ei kuitenkaan vielä uskaltanut viedä. Ulkona oli onneksi ihan mukavaa, sai kuunnella tuulen huminaa mäntyjen latvuksissa ja haistella happirikasta ilmaa. Siinä suon laidalla istuessa oli mahtavaa juoda aamukahvia. Sadekin taisi hellittää hetkeksi.

Päivän inhottavin hetki koitti, kun oli laitettava eiliseltä märät hiihtovaatteet päälle. Otin ennen niin hyvin toimineet gore-tex hanskat käyttöön, ja totesin niiden päästäneen läpi jo ennen kuin pääsimme leiristä liikkeelle. Onneksi liikkuessa ei ollut kylmä, vaikka vaatteet olivatkin jo aika märät ja kastuivat päivän aikana entisestään. Räntäsade vaihtui koko ajan vetisemmäksi ja lounastauolla huomasin vetäväni mukana pientä lammikkoa ahkiossakin. Märistä olosuhteista huolimatta iloinen juttelu vallitsi keskuudessamme, ja olin kiitollinen positiivisesta ja reippaasta porukastamme. Vesisade oli ja pysyi sivuseikkana, joka ehkä hidasti, mutta ei lannistanut. Tässä porukassa oli helppoa, mutta mitenköhän onnistuisi oppaana kääntää mielialat, jos olosuhteet alkaisikin lannistaa asiakkaita? Ja entä jos oltaisiin useamman päivämatkan päässä mistään?

Päivän Seitsemisen maisemia katseltuamme leiriydyimme lopulta samaan paikkaan kuin eilenkin. Harjoitusteknisistä syistä kaikki vain tekivät uuden telttapaikan. Me Heidin kanssa ei paljoa hyväksi todetusta siirrytty, vain sen verran kuin oli pakko. Minä pystyttelin teltan ja Heidi viritteli taas erätoverin alle meille keittiön. Sade senkuin jatkui, ja ulkona ei tehnyt mieli hengailla yhtään sen kauempaa kuin oli pakko. Teimme ruuat ja keittelimme aamuksi vähän vettä, sen jälkeen aloimme vetäytyä teltan suojiin ja makuupussin lämpöön. Teltta oli aika paljon eilistä kosteampi, mutta siellä oli onneksi hyvin tilaa niin, ettei tarvinut nukkua telttakankaassa kiinni. Ah sitä oloa, kun sai kuivan paidan ja pääsi makuupussiin, joka vielä toistaiseksi oli sisältä kuiva. Minulla oli kevyt kolmen vuoden ajan untuvapussini ja sen päällä ohut kuitupussi, joka onneksi suojeli sisustaa kosteudelta tosi hyvin. Takki kun päästi joka tapauksessa kosteuden lävitseen, oli parempi vaihtoehto mennä koko päivä kosteassa paidassa ja suojella vaihtopaitaa kastumiselta, jotta sai yöksi kuivan paidan päälleen. Päivällä liikkuessa ja taukojenkaan aikana ei yllätyksekseni joutunut kuitenkaan palelemaan. Nyt oli kuitenkin kuivaa ja lämmintä, sade ropisi teltan kattoon, ja siihen oli hyvä nukahtaa.

Viimeisenä aamuna kellon soidessa oli motivaatio ylös nousemiseen aika surkea. Kaikki teltan sisällä vaikutti olevan märkää. Makuupussissa oli kuitenkin edelleen kuivaa ja lämmintä ja sinne teki kyllä mieli jäädä lojumaan. "Onko pakko?!" kuului viereistä makuupussistakin. Lopulta saimme itsemme liikkeelle, teimme aamupalat ja kasasin läpimärän ja varmaan kolme kertaa painavamman teltan viimeisen kerran tällä reissulla. Jälleen vaihdoin kuivan untuvaisen taukotakin ja sitä suojelevan toppatakin entistä märempään kuoritakkiin ja kuitutäytteiseen taukotakkiin. Se lämmitti onneksi vielä märkänäkin, ja totesin, että varusteiden puolesta tällaisessa nollakelissä kyllä selviää, jos sietää vähän kosteaa paitaa päivän ajan. Teltta oli kyllä kahden yön jälkeen suunnilleen yhtä märkä sisältä kuin ulkoakin, koska ilma vaan oli täynnä kosteutta. Seuraava yö olisi jo varmaan ollut surkeampi, koska makuupussitkin alkoivat vääjäämättä imemään kosteutta itseensä.

Viimeinen aamu telttakylässä

Onneksi meillä oli edessä enää lyhyehkö hiihtomatka luontokeskukselle ja ahkion kiskominen samaa jyrkkää mäkeä ylös, mistä olimme reissun aloittaneetkin. Bussin kaartaessa noutamaan meitä olin reissuun kaikin puolin tyytyväinen. Sain kokemusta hankalassa, nollan molemmin puolin sahaavassa sateessa vaeltamisesta ja nyt tiedän pärjääväni ihan hyvin tässäkin kelissä, ainakin parin yön verran. Opin paljon myös letkassa hiihtämisen hyviä puolia, viestin kulkemisen ongelmia ja pääsin taas muistuttamaan itseäni talvisuunnistuksen haastavuudesta. Illalla saunan lauteilla saatoin taas todeta tipahtaneeni entistä syvemmälle talviretkeilyn kiehtovaan maailmaan. Aina kannattaa lähteä!

Kuva: Niina Heikkilä

Miltä ultramatka tuntuu?

Kysymys, joka on pitkään minua askarruttanut. Seuraava tarina liittyy vahvasti Rovaniemi150-hiihtoon.

Ja mitä luulisit? Pahalta. Riippuu siitä, missä vaiheessa matkaa sulta kysytään. Voi tuntua hyvältäkin. Heti perään epätoivoiselta. Olenpas hemmetti vieköön tyhmä, kun tämmöiseen lähdin. Sitten taas ihan ok. Ei miltään. Monen tunnin pohdiskelun jälkeen et ole yhtään viisaampi: se tuntuu hiihtämiseltä.

Koko matkan pituutta ei hirveästi siinä hiihtäessä passaa pohdiskella. Väsymys alkoi tuntumaan jo jossain 30 km jälkeen, ja se jatkui aina jonnekin kilometrin 135 paikkeille. Sen jälkeen en ollut pelkästään väsynyt, vaan enemmän kuin koskaan poikki. Hiihtäessä en juuri ajatellut, paljonko vielä olisi jäljellä, tiesin vastauksen: ihan hitosti. En myöskään jaksanut tehdä päässälaskuja siitä, minkä kokoisen osan koko matkasta olin jo hiihtänyt, ei silläkään niin väliä ollut. Keskitin ajatukset seuraavalle checkpointille pääsemiseen ja itseni huoltamiseen. Ja sitten kun seuraava cp tuntui olevan saavuttamattoman kaukana, keskityin hiihtämään tunnin pätkiä, yksi reittimerkinväli kerrallaan. Aina kun mennään eteenpäin, mennään eteenpäin ja se on hyvä niin. En tiennytkään että olen niin hyvä positiivisessa ajattelussa.

Koko reissun kuvaileminen loogisella aikajanalla tuntuu jotenkin tosi vaikealta. Eri osuudet ja checkpointit sekoittuu mielessäni unenomaiseksi mössöksi. Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo monta päivää, ja hiljalleen muistan matkan varrelta aina lisää asioita. Tästä tulee pitkä juttu, mutta en lyhennä, koska haluan itse muistaa tämän.

Tänä vuonna pääsin siis vihdoin osallistumaan Rovaniemi150 -hiihtoon. Viime vuonna peruutin melkein viime hetkillä, ja se oli ehdottomasti oikea päätös. Nyt olin siinä kunnossa, että uskoin pystyväni hiihtämään ainakin puoliväliin asti. Loppuosa olisi sitten täysi arvoitus, sillä en ole ikinä hiihtänyt niin pitkästi. Hiihdin rinkka selässä, koska se on minulle nopeampi tapa edetä kuin ahkio perässä. Tiukan tavarapohdinnan jälkeen rinkan painoksi tuli noin 13 kg ilman vesiä, ja tämä osoittautui vielä sellaiseksi helposti hiihdettäväksi painolastiksi. Vettä minulla oli etapista ja vaiheesta riippuen noin 1-3 litraa, lisäksi välillä ruokatermarissa oli pasta-annos tulossa. Suksina toimi uskolliset tunturisukset ja niissä oli pohjassa suomukuvion päällä puolikarvat pitoa varmistamassa.

Tapahtuma alkoi tuttuun tapaan perjantaina pakollisten varusteiden tsekkauksella ja kilpailijoiden briiffauksella. Säännöt tuntuvat olevan tiukat ja pakollisista varusteista ollaan tarkkoja, ja hyvä niin. Tälle matkalle ei edes pääse, jos ei ole aiempaa kokemusta pitkältä matkalta.

Lauantaiaamu oli kirkas ja pakkasta oli vain muutama aste. Kävin kisatoimistossa ilmoittautumassa ja istuskelin hetken aikaa sisällä ennen lähtöpaikalle siirtymistä. Tunnelma oli aika odottava ja hiljainen. Moni näytti vetäytyneen johonkin omaan kuplaansa kisan alkua odottamaan. Lopulta kävelin muiden osanottajien kanssa jonossa ulos lähtöpaikalle. Pari minuuttia ennen lähtöä kaksi muuta hiihtäjää tulivat moikkaamaan. Hiihtäminen ei ole tässä tapahtumassa kovin suosittua, fatbike ja tossusarjat vetävät suurimman osan porukasta. Toivottelimme toisillemme onnea ja sitten lähtö jo paukahtikin. Olin jo laittanut puolikarvat suosiolla suoraan suksiin, ja niillä sai mukavan pidon ja ihan ookoon luiston. Aurinko nousi melkein samalla minuutilla lähdön kanssa, ja joen yllä leijunut sumu alkoi hiljalleen hälvetä.

Oli aivan mahtava tunne olla vihdoin matkalla. Nyt ei tarvisi enää miettiä varusteita, eväitä, etappipituuksia tai hiihtovauhteja yön pikkutunneilla, puhumattakaan niistä treenilenkeistä, joita olisi tietysti voinut kertyä enemmänkin. Keskityin hiihtämään mahdollisimman nätisti, tsekkasin kellosta vähän hiihtovauhtiani, olin siihen tyytyväinen ja iloitsin siitä että aurinko paistoi ja hiihtäminen tuntui erittäin kevyeltä. Ensimmäiselle checkpointille olisi reilu 10 km ja tämä etappi oli tuttu jo 66-hiihdolta.

Porohovin cp:llä kävi toissavuodelta tuttu kuhina. Monet kävivät vain pyörähtämässä ja jatkoivat heti matkaa. Minä täytin vesivarastot, kävin vessassa ja riisuin hiihtohousujen alta pitkikset pois, jonkun luultavasti saksalaisen kuvausryhmän seuratessa vieressä, tietenkin. Mutta pakko mikä pakko, oli meinaan ihan tajuttoman kuuma! Seuraava etappi olisi taas noin 10 km päässä, mutta vettä oli tarjolla seuraavan kerran vasta Vittavaaran cp:llä 10 + 22 km päässä. Eli näillä vesillä pitäisi selvitä koko kuuma päivä. Onneksi mulla oli kapasiteettia hieman yli kolmeen litraan.

Seuraavakin etappi oli edellisestä hiihdosta tuttu. Melkein heti Porohovin jälkeen noustiin jäältä pois, ylitettiin tie ja lähdettiin kapuamaan kohtuullisen pitkää ylämäkeä. Tunsin kuinka nälkä alkoi kurnia mahassa ja sopivan aurinkoisen paikan kohdalla heitin rinkan selästä ja hyppäsin aurinkoiselle tienpenkalle istumaan ja syömään voileipää. Eväsretkimeininki, mutta ei tässä auttanut hötkyillä. "Bon appetit" -toivotti ohi kulkeva nainen iloisesti.

Tämä on vasta osa noususta.

Seuraavat pätkät oli minulle mahtavia. Ura oli sopivan pehmeä hiihtämiseen ja suksi luisti. Ohitin porukkaa tämän tästä, tossusarjalaisia taisi vähän upottaa. Pian kirjasinkin itseni sisään ja ulos Sinettäjärven checkpointilta, ja könysin helposti kuuluisan "pain in the ass"-pusikko-osuuden läpi. Ohitin monta pulkanvetäjää, eikä käynyt kyllä kateeksi. Upottavassa hangessa oli varmaan mukava hinata pulkkaa lukuisista jyrkistä mutkista.

Seuraavaksi oli Sinettäjärven vuoro. Reilu kymmenen kilometriä tasaista järven jäätä. Suksilla pääsi edelleen ihan mukavasti, vaikka paikoitellen koko kelkkaura oli pelkkää vesisohjoa. Jalkamiehet näytti uppoavan sinne ihan mukavasti. Järven alkupuolella sain kiinni jo pyöräilijöitäkin, aika uskomatonta. Retkivarusteilla pakatun pyörän työntäminen vuoroin pehmenneessä lumessa ja vuoroin vesisohjossa ei sekään näyttänyt olevan herkkua. Yksi pyöräilijä kaatui aivan mun edessäni, kysyin onko hän kunnossa ja mies vaan naureskeli olevansa, italialainen kertoi polkevansa ensimmäistä kertaa lumella. Näytin peukkua, hyvän harjoittelukisan oot valinnut! Minä vain hiihtelin ja koitin nauttia olostani, ja olla murehtimatta tulevia osuuksia ja siellä vuorostaan minua odottavia hankaluuksia.

Niitä parempia kohtia Sinettäjärvellä

Pysähdyin jossain vaiheessa järveä syömään toisen eväsleivän. Juuri kun aloin jälleen nousemaan ylös ja suksille, takaa tuleva kävelijä ohitti minut. Hän huikkasi minulle ohi kulkiessaan "it will get better". "Yes it will!" -vastasin, sillä en kehdannut sanoa, että mulle tämä on ollut ihan hyvä näinkin. Tunnistin ohikulkijan oikeastaan vasta kun hän oli mennyt, hän oli idolini Rachel, joka taivalsi jälleen tänä vuonna 300 km:n järjetöntä matkaa. Harmi kun hän ehti mennä, olisin halunnut toivottaa onnea.

Järvellä hiihtäessäni juttelin toisenkin naisen kanssa. Hän kertoi, että osallistui nyt kuudetta kertaa tapahtumaan, mutta oli päässyt maaliin vain ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen oli aina tapahtunut jotain, minkä vuoksi hän oli joutunut keskeyttämään: milloin liian kylmä tai liian kova väsymys, ja yhdellä kertaa hän oli kaatunut vesipullon päälle ja rikkonut sen. Mikä sisupussi, että jaksaa aina tulla uudestaan! Hän kannusti mua kovasti ja sanoi, että hiihdän hyvää vauhtia ja mulla on tosi hyvin aikaa suoriutua urakasta. Minäkin toivotin hänelle onnea matkaan, ja nähdään myöhemmin. Mun vauhti oli sen verran kovempi että hän jäi nopeasti jälkeen.

Aurinko meni pilven taakse ja se oli hyvä, koska järvellä oli kuuma kuin kesällä!

Väsymys alkoi tuntua jo hieman ennen Vittavaaran checkpointtia, joka oli 44 km:n kohdalla. Saavuin sinne kuitenkin reilusti etuajassa mun suunnitelmasta, ja tiedostin, että nyt kannattaisi lepäillä rauhassa. Vesi oli loppunut jo muutama kilometri ennen cp:tä, joten täytin ensimmäisenä vedet sekä ruokatermarin, mihin laitoin pasta-annoksen tulemaan. Sitten söin leipää ja suffelia ja istuskelin ihan rauhassa. Huolsin myös jalkoja, kantapäässä tuntui olevan rakko tuloillaan.

Kun lähdin jatkamaan seuraavalle etapille, olikin jo pimeä. Jalat tuntui palautuneen tauolla hyvin, ja pimeässä hiihtämisessä oli aivan erilaista tekemisen meininkiä kuin edellisen etapin lopussa. Tuli hyvä fiilis, tää on mun juttu! Ketään ei sattunut lähtemään juuri ennen tai mun jälkeen, joten hiihdin yksin, mikä oli minusta vain mukavaa. Jos tämä olisi elokuva, nyt soisi rokki taustalla! Hymyilin, vilkuilin tähtiä ja tuulettelin mielessäni. Baanakin oli kai ihan mukavasti hiihdettävää, kun ei mulla ole siitä mitään muistikuvia.

Saapuessani Morajärven cp:lle (58 km) oli rokki taustalla jo hiljentynyt ja jalkoja painoi taas. Cp:llä oli supermukavia ihmisiä vastassa, jotka kertoi mulle heti päivän hiihtotulokset MM-kisoista. Sosiaalinen kontakti antoi hirveästi voimia. Kaivoin repusta ruokatermarin ja hakeuduin ihanasti loimottavan nuotion ääreen syömään. Päivällä näkemäni kuvausryhmä lojui nuotiolla kaikkensa antaneen näköisenä. Nuotio, tähtitaivas ja cp:n rauhallinen tunnelma antoivat taas ihan valtavasti voimia. Istuin kaikessa rauhassa ja tsekkasin jalkojen tilanteen, täytin vedet ja istuskelin taas. Sitten jostain pimeydestä ilmestyi Rachel! Kyselin miten hänellä menee, ja hän kertoi kalpeana kärsivänsä vatsaoireista, hörppäili pullostaan vettä ja tuijotteli nuotioon. Se menee kyllä ohi, hän sanoi, täytyy vaan vähän odottaa. Minäkin nyökyttelin ja sanoin hän oli niin oikeassa silloin aiemmin päivällä sanoessaan: "it will get better". Näin me uskotaan. Kuvausryhmä haastatteli yhtä kilpailijaa joka joutui keskeyttämään matkan. Vanha vamma ei ollut tykännyt loskassa kahlaamisesta.

Minä lähdin seuraavalle 11 km:n etapille taas hyvillä mielin ja uusilla voimilla. Heti alkumatkasta tuli ylitettäväksi "the famous bridge", josta briiffauksessa kerrottiin yhden kilpailijan joskus tippuneen veteen. Tiedostin riskin, joten otin sukset pois ja kävelin rauhallisesti yli. Huokaisin selvittyäni toiselle puolelle ja jatkoin matkaa. Polku mutkitteli vinhasti ja taisi jälleen olla tossu- ja fillarisarjoille vähän hankala. Minä puolestani ohitin helposti muutaman kilpailijan. Jonkun matkaa hiihdettyäni ylitin tien, ja siellä oli toimitsija katsomassa ettei kukaan jäisi auton alle. Kävelin tien yli ja erilainen liike tuntui jaloissa niin hyvältä, että kävelinkin vielä jonkin matkaa suksia kantaen. Sitten pysähdyin istahtamaan tauolle. Jalkoja painoi, ja makoilin tiellä nostaen jalat rinkan päälle. Katselin tähtiä. Lopulta takaa lähestyvän kilpailijan valot alkoivat vilkkumaan enkä kehdannut enää maata tiellä.

Kuumottava silta yön pimeydessä.

Tauon jälkeen mieleen on jäänyt vain yksi tolkuttoman pitkä ylämäki, minkä alussa pysähdyin pitkäksi aikaa miettimään mihin suuntaan reitti menee. Tien yli meni moottorikelkkareitti, ja sen varteen oli laitettu pieni Rovaniemi300-kyltti. Heijastavia reittimerkkejä taas jatkui muutaman metrin risteyksen jälkeen tietä pitkin ylöspäin. Meidän oli käsketty mennä heijastimien osoittamaan suuntaan. Normaalilla aivotoiminnalla oikea suunta tuntuu aika selkeältä, mutta aamuyön pikkutunneilla se ei sitä ollut. Lopulta jatkoin kuitenkin tietä pitkin ylöspäin. Yksi 150-sarjan kilpailija oli tehnyt toisen päätöksen, ja mennyt kymmenisen kilometriä väärää reittiä. Hän suoritti siitä huolimatta kisan loppuun!

Peurajärven cp (69 km) oli kuten Morajärvikin: kunnon nuotio, ystävällisiä ihmisiä ja rauhallinen tunnelma. Täällä oli myös houkuttelevan näköinen laavu, mihin yksi kilpailija päättikin jäädä nukkumaan. Istuskelin taas kaikessa rauhassa nuotiolla, söin ja tein jälleen pastaa ruokatermariin seuraavalle cp:lle syötäväksi. Lopulta oli laitettava taas sukset jalkaan ja suunnattava seuraavalle 10 km:n etapille. Vilkaisin vielä kaihoisasti laavussa nukkuvaa tyyppiä, mutta päätin jatkaa matkaa alkuperäisen suunnitelmani mukaan.

Seuraava väli sisälsi periaatteessa vain järkyttävän vaaran yli kipuamisen ja sen jälkeen tasaista cp:lle asti. Ainakin kartan mukaan, minä en tuosta välistä paljoakaan muista. Taisin saapua Kuusilammen cp:lle (79 km) aika täsmällisesti oman suunnitelmani mukaan, siinä kolmen aikaan yöllä. Kuusilammella oli kaksi kotaa, joista isommassa oli nuotio ja se toimi taukopaikkana. Pienemmässä oli kuulemma porukkaa nukkumassa ja se oli aivan täynnä. Harmi, minä kun olin ajatellut nukkuvani siellä pari tuntia. Lumessa nukkuminen ei innostanut, vaikka olin siihen henkisesti valmistautunut ja olisin kyllä varmasti tarjennut. Pihalla oli kuitenkin jonkin verran ääntä ja liikettä koko ajan, kilpailijoita tuli ja meni, toimitsijat kuljeskelivat edes takaisin ja monta kelkkaakin oli pihalla lähtövalmiina. Unohdin nukkumisen ainakin toistaiseksi, olin kuitenkin päättänyt syödä ja huoltaa ensiksi. Istuin muutaman muun kilpailijan kanssa taukokodassa ja yritin nieleskellä pastaani, se ei vaan meinannut millään maistua. Olimme kaikki hiljaa ja tunnelma oli melko väsynyt, voisin jopa sanoa masentuneen oloinen. Joku kuivatti sukkiaan ja näytti palelevan.

Punnitsin vaihtoehtojani ja tulin siihen tulokseen, että jatkan matkaa ja nukun vaikka matkan varrella jossain, kun näen sopivan paikan. Tyhmä päätös. Olin juuri juonut kahvit, kun joku tuli sanomaan että nyt siellä toisessa kodassa on tilaa, mene äkkiä! Voi ihanuutta, onni oli sittenkin puolellani! Lähdinkin samantien ja joku tuli vielä näyttämään mulle mistä sinne kotaan mennään. Kota oli säkkipimeä ja täynnä kuorsaavia, jättimäisiä toukkia. Näin ihan perällä vapaan pienen kolosen laverilla, ja jotenkin taiteilin sinne nukkuvien ihmisten yli makuupussi ja -alusta kainalossani. Mahduin laverille juuri ja juuri, hieman limittäin muiden sekaan. Levitin alustan ja kömmin makuupussiini. Se oli kyllä maailman onnellisin hetki, kun pääsin lämpimään makoilemaan ja sain sulkea silmäni. Laitoin herätyksen kahden tunnin päähän, mutta heräsinkin jo tunnin päästä hirveään vessahätään. Toukat ympäriltäni olivat kadonneet, vain oven vieressä nukkui enää joku. Uskomatonta, miten olen voinut nukkua niin sikeästi etten herännyt ihan kyljessä nukkuvien lähtöön. Tunnin unet olivat niin hyvät, että päätin samantien nousta ylös, koska vessaan olisi joka tapauksessa noustava. Olo tuntui tosi hyvältä, kuin olisin nukkunut pidemmätkin yöunet. Söin vielä vähän ja istuskelin kodassa, joten heräämisestä menikin vielä melkein tunti siihen, kun olin valmis lähtemään. Seuraava osuus olisi raaka 36 km, joten en pitänyt kiirettä.

Heti lähdön jälkeen ohitin muutaman ennen minua lähteneen tossusarjalaisen. Suksi luisti taas ja otin siitä kaiken hyödyn irti. Välillä vastaan tuli jäisiä paikkoja, mutta pääosin nyt mentiin melko pehmeää kelkanjälkeä, eli paras mahdollinen alusta mulle. Pimeistä tunneista ei ole oikeastaan muistikuvia, vaan seuraava mieleen jäänyt asia oli mielettömän hieno aamurusko.

Sen jälkeen tuli valoisaa, ja sain jälleen kiinni Rachelin! Kyselin häneltä vointeja ja hän puisteli päätään: ei yhtään parempi, oli sairastanut koko yön. Hän kertoi, että aikoi kävellä Tapionkylään asti ja päättää sitten, mitä tekisi. Ehkä soitan taksin Rovaniemelle, hän sanoi vähän apeasti hymyillen. Toivottelin pikaista paranemista ja paljon onnea ja tsemppiä, ja jatkoin hiihtämistä. Toivoin koko sydämestäni että hän paranisi ja pystyisi jatkamaan. En voinut edes kuvitella miten kamalaa olisi taapertaa täällä koko yö vatsataudissa.

Lopulta harmikseni kelkanjälki päättyi ja siirryimme auratulle tielle. Pystyin vielä hiihtämään, mutta sain olla jatkuvasti tarkkana, sillä kivet olivat paikoitelleen nousseet lumen pinnalle, ja sain vaihdella jatkuvasti puolelta toiselle paremman hiihtoalustan perässä. Ikävöin pimeyttä ja pehmeää kelkanjälkeä. Istahdin jälleen kerran tauolle, ja huoltojoukkojen auto sattui juuri silloin ajamaan ohi. Auto pysähtyi ja peruutti takaisin kohdalleni. "Onko kaikki kunnossa?" Taisin näyttää vähän nuutuneelta? "Juu, lakisääteinen vain.", selitin, ja selitys hyväksyttiin. Istuskelin vähän aikaa, ja sitten tsemppasin itseni jälleen liikkeelle. Kello näytti kilometrejä 90, ja ajattelin, että nyt jos jaksan hiihtää 10 km reippaasti, niin saan sata kilometriä täyteen! Se olikin hyvä motivaattori, ja ne kymmenen kilometriä meni taas ihan mukavasti. Siinä matkalla ohitin Tapionkylänkin, ja tuttu kuvausryhmä oli siellä taas odottamassa kuvattaviaan, kai hän tai he olivat jossain mun takana tulossa. Aurinkokin alkoi paistamaan mukavasti, ja pian pääsinkin juhlimaan 100 km:n hiihtämistä.

100 km:n tyttö!

Takaa tuleva nuori poikakin huikkasi "100 kilometeeeers!!", ja oli mukavaa että juuri tähän kohtaan sattui joku toinenkin yhtä aikaa. Pääosinhan täällä sai hiihtää aivan yksin, ketään ei näkynyt edessä eikä takana. Ja juuri kun mietin näin, meni kuvausryhmän juoksijakin hölkäten ohi, häntä kuvattiin vierellä ajavasta autosta. Hymyilin hieman, tuollainen kuvausryhmä vieressähän voisi vauhdittaa minunkin menoa. Toivottavasti hieman hölmistynyt ilmeeni ei jäänyt kameralle.

Satasen ilo kesti jonkun aikaa, mutta pian väsymys alkoi taas ottamaan valtaa. Viimeinen pyöräilijä ohitti mut jossain kohtaa. Seuraavalle cp:lle oli edelleen ihan hitosti matkaa. Tavoittelin aina seuraavaa näkyvää aurausviittaa tai reittimerkkiä, ja huokaisin onnesta kun reitti kääntyi vihdoin tieltä kelkalla ajetulle uralle. Nyt oli parempi hiihtää, mutta ura meni aivan tolkuttoman pitkiä suoria. Vilkuilin kelloani ihan jatkuvasti, kuin varmistaakseni että sinne on tullut lisää kilometrejä, vaikka maisema ei vaihdukaan. Hiihdettyäni jälleen yhden suoran päähän, heitin rinkan selästäni ja makoilin jonkun aikaa. Sain itseni ylös lupaamalla, että nukun seuraavalla cp:llä tunnin verrran. Sitten jaksaisin vielä hiihtää loput 35 km maaliin.

Kuka neropatti keksii tämmösiä harrastuksia?!

Lähestyessäni vihdoin Toramokivalon cp:tä (115 km) alkoi satamaan vettä. Voi perhana! Aavistelin, että nukkumisen voisi unohtaa. Cp:lle ei onneksi ollut enää matkaa kuin muutaman sata metriä, ja siellä oli hyvä laavukatos, minkä alla pysyi melko kuivana ja lämpimänä. Mutta nukkumiseen sopivaa koloa sieltä ei kyllä löytynyt. Pääsin asian yli yllättävän helposti. Laitoin kuuman nuudelikeiton ja tankkasin kaikenlaista mitä repusta vielä löytyi. En pitänyt kiirettä, vaan elin siinä toivossa että sade menee ohi. No menihän se, tunnin päästä, ja jatkoin matkaa taas toiveikkaana ja hieman uusilla voimillakin.

Pitkään en kuitenkaan ehtinyt hiihtää kun sade alkoi uudestaan. Ajattelin, että kyseessä on vain lyhyt kuuro joka menee kyllä ohi, joten en edes pysähtynyt laittamaan rinkkaan sadesuojaa. Lopulta havahduin siihen, että hemmetti, sade vaan jatkuu ja mun rinkan sisältö tulee nyt kyllä kastumaan. Pysähdyin itkien ja kiroillen asentamaan rinkkaani sadesuojaa. Tämäkin vielä, vesisade, helmikuussa! Tiesin, mitä vesisade tarkoitti: muutaman tunnin kuluttua lämpötila laskisi takaisin pakkaselle ja silloin kaikki jäätyisi. Hiihtäminen tulisi olemaan aivan hirveää, jos enää mahdollistakaan.

Henkinen romahdus ei kuitenkaan muuttanut mitään, hetken raivottuani ja niiskutettuani jatkoin hiihtämistä sateessa, ja lohdutin itseäni sillä, että juuri nyt pystyin kuitenkin vielä hiihtämään ja taas mennään muuten eteenpäin. Murheita ei kannata murehtia etukäteen. Pian sadekin loppui ja aurinko ehti paistaa vielä hetken. Riisuin sadehousut ja rinkan sadesuojan, jotta ne ehtisivät edes vähän kuivata ennen auringonlaskua. Jälleen kaikki ok juuri nyt. Ei muuta kuin seuraavaa aurausviittaa kohti.

Sade loppui!

Tiellähiihtoa kesti vielä useiden aurausviittojen ajan, mutta sitten reittimme kääntyi hetkeksi kelkkauralle ja pian kelkkaura laskikin jo Norvajärvelle. Lumi ei ollut vielä jäätynyt ja kelkkaura oli pehmeä ja mukavasti hiihdettävä. Jee! Ehkä tämä yö ollaankin plussan puolella, ajattelin toiveikkaana. 

Norvajärvi!

Nälkä saavutti minut taas siinä jäällä hiihtäessä, ja päätin pysähtyä syömään viimeisen voileivän. Heti kun liike lakkasi, tuli kylmä, ja tunsin kuinka lämpötila alkoi mennä pakkasen puolelle. Kilometrejä oli vielä jäljellä ja väsymys painoi. Viestittelin itkua tuhertaen Jarkolle ja kerroin että oon ihan hemmetin poikki, ja sieltä tuli tsemppiviestinä hiihtoaiheista Fingerporia. Nauraa kihersin ja ajattelin että kyllä tässä on useampikin johto mun päästä kutistunut, kun vapaaehtoisesti täällä vaan kituutan eteenpäin. Mutta enhän minä voinut enää tässä vaiheessa keskeyttääkään!

Kelloni piippasi taas, latausta vaatien, ja samalla kun laitoin kellon lataukseen, kaivoin kuulokkeet esille ja laitoin äänikirjan päälle. Seuraava puolisen tuntia meni mukavasti äänikirjaa kuunnellen. Nousin jäältä pois ja jouduin hiihtämään tosi hankalassa paikassa aivan mustaksi jääksi muuttuneen tien laidassa, mutta keskityin vain kuuntelemaan kirjaa. Sitten reitti kääntyi taas kelkkauralle ja alusta meni niin jäiseksi, että en enää pystynyt keskittymään yhtä aikaa kirjaan ja hiihtämiseen. Laitoin kuulokkeet pois ja kaivoin odottavasti kellon repustani. Petyin, kun kilometrit eivät olleet juurikaan lisääntyneet.

Ilta alkoi jo hämärtämään ja aistiharhat alkoivat menemään hulppeammiksi. Jo päivänvalolla olin nähnyt kaikenlaista, kuten ihmisen istumassa metsässä puunrunkoa vasten (ei ollut ketään) ja puudelin tien varressa (reittimerkki). Näin myös päästäisen juoksevan sukseni alta, mutta se tuskin oli mahdollista, todellisuudessa kai hiihdin kävyn yli. Nyt pimeän tullen kuulin jatkuvasti puhetta takaani, vaikkei siellä ketään näkynyt. Välillä näin myös valon tulevan takaani, mutta kääntyessäni katsomaan siellä ei ollutkaan ketään. Kun hiihtämäni kelkkaura muuttui tieksi, laskin juuri alamäkeen ja yhtäkkiä näin hirsimökin johon olin törmäämässä. Vedin äkkijarrutuksen, ja kun katsoin uudestaan, luminen kelkkaura olikin taas muuttumassa tummaksi jäätyneeksi tieksi. Muutaman kilometrin jälkeen näin lumipukuisia miehiä metsässä muutaman metrin päässä tiestä. Kuulin puhettakin, ja yksi niistä kääntyi katsomaan minua. Arvasin, että ei siellä ketään varmaan oikeasti ole, ja näinhän se olikin. Muutama luminen pikkukuusi siinä nökötti, kun pääsin kohdalle. Olo oli aika epätodellinen. En ole aikaisemmin alkanut näkemään höpöjä vielä yhden yön valvomisella.

Tie alkoi olemaan täysin jäässä, ja menetin suksieni hallinnan yhteen yllättävästi alkaneeseen alamäkeen. Vauhti kiihtyi hetkessä, enkä saanut enää jarrutettua. Tien penkka oli myös jäätynyt betoninkovaksi, joten siihenkään ei auttanut vauhtia pysäyttää. Horjahdin kerran todella pahasti ja kaatuminen oli lähellä. Kun mäki viimein loppui, pysähdyin haukkomaan henkeäni koko kroppa täristen. Sen jälkeen kävelin kaikki alamäet kunnes pääsin Ounasjoen jäälle. Nyt olisi viimeiselle cp:lle enää kilometrin verran!

Se olikin pitkä se kilometri. Päivällä muhkuraiseksi tallattu lumi oli jäätynyt kivikovaksi, enkä oikein tiennyt miten pääsisin eteenpäin. Kokeilin hiihtää, kokeilin tasatyöntää, kokeilin kävellä, mutta cp:n valot ei vaan tulleet juuri lähemmäksi. Cp:ltä ajelikin joku kelkalla vastaan, varmaan katsomaan ketä on tulossa. Teki mieli jäädä pimeyteen itkemään, mutta raahasin silti itseni cp:lle. Siellä kerrottiin, että olivat jo ihmetelleet mihin olen jäänyt, kun vauhti oli hidastunut niin paljon. Totesin rauhallisesti, että on vähän haastavaa tuo hiihtäminen, vaikka mielessäni huusin ja raivosin, että hitto mitä pa#&aa, eihän tästä tuu enää mitään!

Aiemmin ohittamani kävelijät olivat jo ihan perässäni, ja osa heistä jatkoi suoraan matkaa kohti maalia. Itse en voinut kuvitellakaan, että olisin lähtenyt jatkamaan istumatta hetken aikaa. Join kuumaa vettä ja söin vähän mysliä. Kuvausryhmän mieskin saapui cp:lle, tällä kertaa ilman kuvausryhmää tosin, ja istahti hetkeksi. Häntäkin väsytti jo kovasti. Lopulta hän kuitenkin totesi, että eipä se Rovaniemi taida sieltä tulla, täytyy lähteä itse sinne päin. Niinhän se oli, minäkin sain itseni liikkeelle.

Vieläkin sain lepohetken jälkeen hetkeksi voimani takaisin. Mutta jäätynyt mössö ei antanut yhtään armoa. Kannoin suksia ja mietin, pystynkö kävelemään kymmenen kilometriä hiihtomonoissa. Tuskin. Olispa nastalenkkarit. Onnekseni löysin jäältä juuri kelkalla ajetun uran, joka oli vielä vähän pehmeä, ja pääsin hiihtämään. Muutama kilometri meni, mutta sitten alkoi tökkiä. Jaksoin hiihtää ehkä muutaman sata metriä kerrallaan, ja sen jälkeen teki mieli heittäytyä maahan makaamaan. Ja monesti teinkin niin. Sitten kokeilin kävellä, ja jaksoin taas muutaman sata metriä. Katselin suksissa olevia, entisiä pitokarvoja. Ne olivat kuin höylällä ajetut, karvaa oli jäljellä enää pieni pätkä varpaiden kohdalla. Rovaniemen valot näkyi, mutta eivät tulleet yhtään lähemmäksi. Tää on ihan toivotonta!

Kotoa tuli vieläkin kannustusta

Vielä kerran romahdin ja heittäydyin selälleni jäälle. Teki mieli jäädä siihen. Vilkaisin kelloani, ja totesin että matkaa ei ole enää jäljellä edes kolmea kilometriä. Lopetin itseni säälimisen, nousin ylös ja päätin kävellä yhden kokonaisen kilometrin putkeen. Mietin että se on yhtä lyhyt matka kuin koiran nopea pissatuslenkki kotona. Kyllä sen verran jaksaa aina kävellä. Nyt ei edes tarvi odottaa sitä toivonta haaveilevaa karvakorvaa, kun se nuuhkii jokaisen pissaläikän ja tassunjäljen. Askel kerrallaan kilometri tuli täyteen. Sitten jatkoin matkaa, reittimerkiltä toiselle, vuorotellen hiihtäen ja kävellen. En enää pysähtynyt. Lopulta, uskokaa tai älkää, mutta lopulta näin pitkän heijastinkujan joka johdatti minut pois jäältä ja rantapenkkaa ylös. Äiti odotti mua rantapenkalla keskellä yötä, ensin ajattelin että näen taas harhoja, mutta eipäs, se oli siellä oikeasti! Enää tarvitsi kävellä muutama sata metriä, jätin sukset ulos ja astelin sisälle maaliin. Kilpailunjohtaja Alex tuli onnittelemaan ja halaamaan. 38 tuntia ja 50 minuuttia. Mikä reissu ja mikä taistelu! Hyväksytty suoritus. Jäin vain 5 minuuttia omasta suunnitelmastani.

Pari päivää myöhemmin myös Rachel pääsi maaliin 300 km:n matkaltaan. Alex kirjoittaa meille osallistujille näin: "As always all participants gave their best, not only in performance but in kindest and the happy crazy energy they bring to Lapland. We enjoyed to see how far can human being go and how emotional and motivated all participants are. From the winners to the last ones, we learn. All you are special people and we like you."

Ultramatka. Teinkö minä sen oikeasti? Olinhan hidas, oikeisiin urheilijoihin nähden, mutta olenko minä silti nyt ultrahiihtäjä? Voinko olla ylpeä suorituksestani? Olen kyllä. Hidas tai ei, jokaisen kilometrin kuljin silti. Ja mitä tunteita siinä matkan aikana ehtiikään käydä läpi. Suuria tunteita laidasta laitaan, vaikka suurimman osan ajasta se ei tunnukaan oikein miltään. Ymmärrän, miksi ihmiset näitä matkoja tekevät. Vaikka niin monta kertaa matkan aikana vannoinkin, että jos tästä kunnialla selviän, en enää ikinä, ikinä lähde vastaavalle reissulle. Mutta heti maaliin tultuani tiesin, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi.